lauantai 24. joulukuuta 2011

24: Taas toivotus hyvän joulun

Viimeinkin on jouluaatto, kaiken odotuksen huipentuma. On aika avata viimeiset joulukalenteriluukut, tämä mukaan lukien. Joulurauha on julistettu, ja kodeissa ryhdytään viettämään joulua. Näin myös meillä. Sauna on nyt kuurattu, ruuat lähestulkoon laitettu valmiiksi ja kodissa näkyy, kuuluu ja tuoksuu joulu joka puolella. Jouluiset ohjelmat täyttävät television. Nyt on todellakin joulu.

Ulkona puut ovat vain riisuutuneet lumesta ja vesi tippuu räystäistä. Etelässä lumesta ei ole tietoakaan. Harmi, onhan joulu ilman lunta melko ankea, varsinkin tällaisesta pohjoisemmassa koko elämänsä asuneesta.  Olen iloinen, että sentään täällä maa on mukavasti  valkean peiton alla. Toivon, että kaikesta huolimatta jokaiseen kotiin yltäisi joulun lämpimät sormet koskettamaan sisintä. 

Eilen aloittelin Luukkaan evankeliumia, ja valtava liikutus valtasi mieleni. Marian kiitosvirttä lukiessani kyyneleetkin pyrkivät silmiin. Tajusin taas, kuinka voimakas Jumalan sana on. Tänään saamme juhlia sitä, että Jumalan poika tuli maan päälle ihmiseksi meidän vuoksemme. Tästä alkoi elämä, joka päättyi lopulta ristinpuulle. Joululaulukin sen hyvin kertoo:

"Ristillä rinnalla ryövärin
nukkuu uhri puhtahin.
Enkeparven tie
kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan."

Alunperin tarkoituksenani oli laittaa tälle päivälle itse kirjoittamani tarina, mutta ideapula olikin liian suuri. Sen sijaan sain idean videoon eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni. Kahtena viime päivänä kuvasin siihen videopätkiä, jotka eilen - ikävä kyllä melko hätäisesti - kursin kokoon. 
Ajatuksena videossa on oman tien etsiminen. Päähenkilö löytää erilaisia jalanjälkiä, joihin hän yrittää sovittaa omat askelensa, mutta kerta toisensa jälkeen hän pettyy, kun jäljet ovat aina liian suuria tai pieniä ja liian tiheään tai harvaan astuttuja. Lopulta tämä henkilö luovuttaa ja pyytää Jumalan johdatusta. Lopulta hän  löytääkin valmiiksi raivatun polun, jolla on hyvä astella. Olen pahoillani, että tämä raivattu polku ei välttämättä näy videossa kovin hyvin, lunta kun oli varsin vähän, jotta olisin saanut kunnollisen polun luoduksi (kiire on myös osatekijä).
Musiikki tässä videossa on Hillsong Unitedin Go.



video
25.12: No, niin. Nyt sain viimein lisättyä suhteellisen hyvälaatuisen version. Olkaa hyvä. (Ei ihme, ettei se ladannut ensimmäistä versiota, kun se oli kooltaan 747 Mt. Hihi.)

Kiitos kaikille tätä blogia lukeneille. Oli jälleen antoisaa kirjoittaa joulukalenteria. Ehkäpä ensi vuonna olisi paremmin ideoita ja aikaa, niin että voisi tehdä taas joka päivä jatkuvan tarinan. Toivon kaikille teille oikein siunattua ja rauhallista joulua ja myöskin onnellista uutta vuotta

perjantai 23. joulukuuta 2011

23: Oi, kuusipuu

Aaton aatto ja sen myötä toiseksi viimeinen blogiteksti Joulu(kalenteri)blogissa. Tänään onkin aika kulunut jälleen joulun viime valmisteluissa. Kuusi tuotiin tänään sisään, ja voi kun se on suuri ja kaunis! Tosin sen kanssa vierähti jokunen tovi, kun alimpia oksia piti vielä hieman leikellä, jotta kuusi meni kuusenjalkaan pohjaan asti. Työvälineinä toimivat ainakin saha, oksasakset, puukko ja vasara. Itse lähinnä seurasin vierestä tai pitelin kuusta paikallaan, kun toiset taiteilivat joulupuun alla.
Nyt kuusemme ei ole enää vinossa, ja se on kauniisti puettu sähkökynttilöin, hopeanauhoin ja erilaisin koristein. Siskonpoikani tosin osaa olla aikamoinen veitikka ja pihistikin alaoksilta koristeet “leipomuksiinsa”. Yksi pallo räsähti jo rikkikin. Äiti tosin oli vain tyytyväinen, koska hänen mielestään koristeita ei saa olla liikaa. Mikä on ihan tottakin, sillä kuusi on kaunis puu ilman koristeitakin. Juuri tänään tuli taas pohdittua, että on se oikeastaan aika hölmöä laittaa kuuseen roikkumaan vaikka minkälaista härpäkettä. On meillä ihmisillä ideat. Kaikesta huolimatta, pidän joulukuusesta kovasti. Ja voi, miten hyvältä se tuoksuu! Se on joulun tuoksua.

On oikeastaan todella vaikeaa uskoa, että huomenna on jo jouluaatto. Ei vielä edes tunnu aivan joululle. Toivottavasti lämmin jouluinen tunnelma saapuisi viimein täysin sydämeen huomenna.

Olen viime päivinä lueskellut jälleen lapsena rakastamiani Onnen päiviä -kirjoja, jotka sisältävät Arthur Maxwellin, eli “Arthur-sedän“ kuulemia tositarinoita. Nämä kauniit tarinat koskettavat uudelleen ja uudelleen, etenkin kun tietää, että sellaista tapahtuu oikeasti. Ajattelinkin laittaa tänne yhden jouluisen kertomuksen kyseisistä kirjoista. Minulla olisi ollut eräs niistä mielessäni, mutta selailtuani kirjat läpi huomasin sen olevan neljännessä, Oulussa olevassa osassa. Onneksi kirjoissa on muitakin hyviä kertomuksia, ja päädyinkin tähän päivään liittyen tarinaan joulukuusesta.

Eeva, Lauri ja joulukuusi

Oli päivä ennen jouluaattoa, eikä joulukuusta ollut vieläkään ruokasalin nurkassa.
Eeva ja Lauri olivat  kerta toisensa jälkeen kurkistaneet ruokasaliin toivoen näkevänsä sen kuten muinakin vuosina, mutta nurkka oli aina vain tyhjä. He odottivat ja odottivat varmoina siitä, että joulukuusi olisi siellä millä hetkellä tahansa, mutta joka kerta katsottuaan he pettyivät.
Nyt oli viimeinen päivä ja he tunsivat etteivät voisi enää odottaa. Heidän piti mennä äidin luo kysymään ja niin he tekivätkin.
- Äiti, kysyi Lauri, emmekö saa joulukuusta tänä vuonna?
- Tänäänhän on jouluaatto, sanoi Eeva.
Äiti huokaisi. Hän oli pelännyt tätä hetkeä.
- Rakkaat pienet lapseni, olen niin pahoillani, hän sanoi. Pelkäänpä, ettemme saa tänä vuonna joulukuusta. Olen pyytänyt isää hankkimaan sen meille, mutta hänellä on ollut niin paljon työtä, että on sen kokonaan unohtanut. Hän sanoi sen minulle eilen illalla, ja nyt on liian myöhäistä. Asumme niin kaukana kaupungista, että tuskin on mitään mahdollisuutta saada sitä enää ajoissa.
- Voi, äiti, huusi Lauri. Me niin mielellämme haluaisimme saada joulukuusen. Ilman sitä ei tule lainkaan olemaan samanlaista kuin ennen.
- Se on kovin ikävää, sanoi äiti, mutta yritän järjestää jotakin muuta hauskaa sen sijaan.
- Mutta ymmärräthän, että me tahdomme joulukuusen, sanoi Lauri yhä.
- Niin, tahdomme saada joulukuusen, toisti Eeva.
Lapset poistuivat murheellisina. Mutta kukaan ei voinut auttaa heitä. Ainakin näytti siltä.
Kun he kulkivat yhdessä pois, sanoi Eeva.
- Lauri, jos me kerromme Jeesukselle joulukuusesta, luuletko, että hän tahtoisi lähettää meille sellaisen?
- Ehkä hän tekisi sen, sanoi Lauri.
Sanomatta mitään äidille he polvistuivat ja kertoivat Jeesukselle sen, mikä painoi heidän sydäntään ja mitä he toivoivat kaikkein eniten juuri nyt.
Sinä ehkä sanot, että on aivan hassua rukoilla joulukuusta! Kuulostaa vähän ihmeelliseltä, mutta Jeesus ymmärtää pieniä lapsia ja toivoo, että he kertovat Hänelle toiveistaan ja unelmistaan. Hän myös mielellään yllättää heidät, tiedän hänen tekevän niin.
Samana iltana, heti sen jälkeen kun Eeva ja Lauri olivat menneet vuoteeseen, koputti joku ulko-ovelle. Kuka muu se saattoi olla kuin heidän lähin naapurinsa. Hänellä oli kerrottavanaan ihmeellinen kertomus.
Hän kertoi äidille, että kun hän ajoi kotiin kaupungista iltapäivällä, hänet pysähdytti eräs tuntematon mies, joka kysyi, tahtoiko hän viedä mukanaan kotiin jotakin Eevalle ja Laurille.
- Katsoin häntä tarkasti, sanoi naapuri, ja yritin arvata, kuka hän voisi olla, mutta en ole nähnyt häntä ennen, vaikka olen asunut täällä koko elämäni ajan ja tunnen kaikki ihmiset kymmenien kilometrien etäisyydeltä.
- Se on kummallista, sanoi äiti, mutta mitä ihmeessä hän antoi sinulle.
- Se on hyvin huvittavaa, sanoi naapuri. Hän antoi minulle joulukuusen, ja olen varma, että teillä on jo sellainen.
- Ei, sitä meillä ei ole, huudahti äiti, ja lapset tahtovat niin mielellään sen. Kuka on voinut lähettää sen meille?
- En tiedä, sanoi naapuri, mutta tässä se on ja se on myös kaunis kuusi.
Kuullessaan sanan <<joulukuusi<< tulivat Eeva ja Lauri - jotka olivat maanneet ja kuunnelleet koko ajan - rynnäten vuoteistaan äidin ja naapurin luo, jotka olivat ulko-ovella.
Ja siinä seisoi joulukuusi, suurin ja kaunein kuusi, minkä he koskaan olivat nähneet.
- Oi, huudahtivat he samanaikaisesti, mikä valtava, kaunis kuusi!
- Tiesin, että Jeesus lähettäisi kuusen! sanoi Eeva.
- Niin minäkin tiesin, sanoi Lauri.
Eeva itse kertoi minulle - nyt hän ja Lauri ovat aikuisia -, ettei hän milloinkaan tule unohtamaan tuota iltaa eikä sitä onnentunnetta, joka loisti heistä, kun he ymmärsivät, että heidän rukouksensa oli tullut kuulluksi.

Kirjasta Onnen päiviä 2, kirjoittanut Arthur S. Maxwell, Kirjatoimi, Tampere, 1988.

torstai 22. joulukuuta 2011

22: Iloa ja valoa pimeyteen

Nyt on tosiaan vuoden lyhin päivä. Tulevaisuus näyttää siis varsin valoisalta (hehheh). Kyllä se tekeekin hyvää, että valon aika alkaa lisääntyä, sillä pimeys kieltämättä vaikuttaa mielialaan välillä liikaakin, kuten myös virkeystasoon.

Tänään tarkoituksena olisi lähteä tapaamaan lukioaikaisia ystäviä pitkästä aikaa. Heistä Oulussa asuvia lukuun ottamatta en olekaan nähnyt ketään aikoihin, luultavasti viime kevät-kesällä viimeksi. Olen kyllä aivan toivoton yhteydenpidossa, sillä kommunikointi tänä aikana on rajoittunut lähinnä Facebookiin, eikä sielläkään aina tule kyseltyä kuulumisia. Mukavaa on kuitenkin nähdä näitä ystäviä ja vaihtaa kuulumisia.

Aikaa ei ole paljon, ja haluan saada tämän päivän blogitekstini nettiin ennen lähtöä. Siksipä täytyy turvautua vanhaan ystävääni Googleen tähän hätään. Sarjakuva on aina in, joten päätinpä etsiskellä Mummo-sarjakuvia, jotka ovat mielestäni todella hauskoja.

Tämä ainakin sopii tähän talveen:

Tätä seuraavaa piti hetken miettiä, ennen kuin sytytti. Todellakin, mummo-parat, jotka joutuvat hiekoituksen uhreiksi. Huomioi auton rekisterinumero; jokaisen nuoren miehen unelma?


Vielä kolmas hauska sarja löytyi Mummo-sarjakuvablogista. Se liittyy oikeastaan uuteen vuoteen, mutta oli niin hauska ja oivaltava, että laitan sen kuitenkin tänne. Käykäähän lukemassa kyseisellä sivustolla enemmänkin, jos nämä stripit saivat hymyn huulillesi.


Anteeksi tämän päivän blogitekstin lyhyys kiireen vuoksi. Nauttikaa näistä sarjakuvista! Tuokoon ne hieman piristystä tähän pimeään vuodenaikaan. Huomenna se on jo aaton aatto, ja tämä blogikin lähestyy loppuaan. Heipä hei!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

21: Maan päälle eksynyttä kauneutta

Tänä aamuna oli vuorossa riisipiirakoiden teko jouluksi. Askaretta siis yhä riittää. Itse olen tehnyt piirakoita todella vähän, joten aluksi homma oli täysin hakusessa. Pienen kertailun jälkeen nuhruisen näköiset piirakat alkoivat jo näyttää hitusen siistimmiltä. Melko epämääräisiltä ne tosin vieläkin näyttivät äidin siististi rypytettyjen tuotosten vieressä. No, tekemällä oppii. Vielä piirakat eivät olleet miniäainesta, mutta ehkä jos sitä joka joulu opettelee vähäsen…

Tosiaan, kolme yötä jouluun on. Aatto alkaa jo siintää näkyvissä. Tänään sain viimeiset lahjatkin paketoitua vihdoin viimein. Huomenna olisi tarkoitus antaa ensimmäinen niistä ystävälle.
Lahjoista puheen ollen, Jostein Gaarderin joulumysteerion yhdeksästoista luku jäi mieleeni. Älä lue edemmäs, jos et halua kuulla juonipaljastuksia. Siinä oli edetty Myran kaupunkiin, jossa 300-luvulla oli piispa nimeltä Nikolaus. Minulle oli joukossa hieman uuttakin tietoa asioiden kulusta. Tässäpä kirjasta pieni pätkä, jossa enkeli Efiriel selittää Elisabet-nimiselle pikkutytölle Nikolauksesta:

“…Myrassa asui tuohon aikaan myös köyhä tyttö, jonka isä oli menettänyt koko omaisuutensa. Tyttö ei päässyt naimisiin, koska hänen isällään ei ollut varaa maksaa myötäjäisiä. Piispa Nikolaus halusi auttaa tyttöparkaa, mutta hän tiesi, että perhe oli liian ylpeä ottaakseen vastaan rahalahjan.
- Olisihan hän voinut panna rahaa tytön isän pankkitilille, Elisabet ehdotti.
- Niin olisikin, paitsi ettei tuohon aikaan vielä ollut pankkeja. Nikolaus kuitenkin keksi keinon. Hän livahti yöllä ulos ja kävi heittämässä pussillisen kultarahoja tytön kotitalon ikkunasta sisään. Näin tyttö pääsi naimisiin.
- Kylläpä Nikolaus oli kiltti.
- Hän ei tyytynyt tähän, sillä hänen mielestään oli niin hauskaa heitellä lahjoja ihmisten ikkunoista sisään, että hän teki niin toistekin.”

Viimeinen virke erityisesti huvitti minua. Tarinassa Nikolaus hohotteli ihan niin kuin nykyinen joulupukkikin, mikä myös oli melko huvittavaa. Samaisessa luvussa oli myös toinen kohta, jossa asia oli mielestäni hyvin ilmaistu. Tämä kohta on kehyskertomuksesta, jossa perhe on juuri lopettanut joulukalenterista paljastuneen tarinan lukemisen.

“Äiti nosti katseensa paperilapusta ja purskahti nauruun, joka vähitellen tarttui  myös Joakimiin, eikä isäkään voinut enää pysyä vakavana. Lopulta koko perhe hohotti yhdessä hyvän tovin.
Sitten äiti sanoi:
- Minusta tuntuu, että nauru leviää samalla tavalla kuin kedon kukat.
Isä ja Joakim eivät ymmärtäneet, mitä äiti tarkoitti, ja äiti selitti:
- Ne molemmat ovat osia taivaallista ihanuutta, joka on eksynyt maan päälle. Sehän leviää hyvin helposti.”

Tämä oli mielestäni hyvin sanottu. Nauru on todellakin taivaan lahja. Se antaa tälle elämällemme makua ja tuntuu kuin koko maailman kauneus olisi kätkettynä nauruun. En tietenkään tarkoita pilkallista naurua, vaan aidosta ilosta kumpuavaa naurua. Ja ajatella, kuinka erilaisia eri ihmisten naurut ovat. Jokainen niistä on kuin kaunis helmi, ja jokainen on erivärinen, eri kokoinen ja muotoinen, mutta jokikinen on mittaamattoman arvokas.
Itse tosin olen huomannut, että nauruni on muuttunut vuosien varrella jonkin verran. Ehkä se muuttuu sitä mukaa kuin ihminenkin. Saman ilmiö toistuu käsialan kohdalla. On todella hämmästyttävää katsoa omaa kirjoitustani parin vuoden takaa, sillä se on melko erilaista nykyiseen verrattuna. Käsialani tuntuu muuttuneen vaiheittain, mutta toisinaan elämänmuutokset ovat saattaneet tuoda melko yhtäkkisen muutoksen.
Nopean päiväkirjojen selailun jälkeen havainnoin tällaista: vuonna 2005 kirjoitustyylissäni näkyy selvä muutos. Entinen terävä kirjoitus muuttuu pyöreämmäksi, ja i:n pisteet on piirretty palloiksi. 2005 olikin tärkeä muutoksen vuosi minulle, tein silloin nimittäin kunnollisen päätöksen seurata Jeesusta. Pyöreys ja siisteys lisääntyvät vähitellen, kunnes vuoden 2007 lopun ja vuoden 2008 puolivälin välillä näkyy jälleen selkeä muutos terävämpään suuntaan. Olin tuona vuonna melko masentunut ja kasvoin henkisesti ja hengellisesti valtavasti. Tuon ajan käsialani alkaa jo muistuttaa selkeästi nykyistä käsialaani. Kuitenkin masennuskauden loputtua käsialassani näkyy taas pyöristymistä ja se muuttuu enemmän kaunokirjoitusta muistuttavaksi. Sitten kaunokirjoitusmaisuus alkaa taas hävitä.
Käsialani onkin melkoisen vaikea tapaus, sillä vain puolen vuoden aikana kirjoittamassani tekstissä näkyy melkoisia vaihteluita. Luultavasti mielialoilla on jotain tekemistä asian kanssa, sillä ollessani hyvällä tuulella  tykkään kirjoittaa lennokkaasti ja pyöreästi. Kiireessä kirjoitus on usein terävämpää, esimerkiksi luentomuistiinpanoissani, ja toisaalta myös kaunokirjoitukseen vivahtavaa (koska sanat on helppo kirjoittaa yhteen pötköön nostamatta kynää).

On mielenkiintoista jäädä seuraamaan, mihin suuntaan käsialani tästä lähtee kehittymään. Joudun kirjoittamaan paljon yliopistoa käyvänä, mikä muokkaa käsialaani jatkuvasti. On kuitenkin ihanaa, että minulla on juuri se oma tyyli kirjoittaa! Vaikka välillä saatankin katsoa kadehtien jonkun kaunista käsialaa, on se ihan oma käsiala se kaikkein paras (vaikka siitäkin saattaa välillä olla vaikeaa saada selvää...)

No niin, ensi kertaan taas!

tiistai 20. joulukuuta 2011

20: Laps hankeen hukkuu, unhoittuu

Päivät vain hupenevat koko ajan. Kohta on jo jouluaatto. Tänään kävin viimeinkin ostamassa viimeisenkin lahjan. Vihoviimeisestä kaupasta se sitten lopulta löytyi. Melkoinen vaiva, mutta toivottavasti se on lahjan saajalle sen arvoista.

Kävimme myös isotätieni luona kylässä. Siellä saimme tietää, että serkkuni Amerikasta on todellakin huomenna tulossa Suomeen. Vau. Hän on kieltämättä rohkea. Mietin vain, mitä hän mahtaa ajatella suomalaisesta joulunvietosta amerikkalaiseen tottuneena. Voin kuvitella jouluruokien olevan hienoinen tyrmistys, ellei Suomesta kotoisin oleva tätini sitten ole onnistunut säilyttämään suomalaisia ruokaperinteitä vuosien varrella.

Tänään minun pitäisi viimein saada loputkin lahjat paketteihinsa. Sen jälkeen puuttuu enää pakettikorttien kirjoittaminen. Olen pyrkinyt siihen, että niistäkin tulisi innolla odotettu yllätys, ja keksinyt joka vuosi jotain uutta. On ollut itse kirjoitettua runoa, laulun sanoja, origameja ja sen sellaista. Saa nähdä, mitä on luvassa tänä vuonna. Pieni idea minulla on, mutta yritän vielä pinnistellä aivosolujani kehittelemään jonkin vieläkin mukavamman yllätyksen. Suapi nähhä.

Netti lakkasi mystisesti toimimasta, joten luultavasti tämänkin päivän blogiteksti viivästyy. Kello on nimittäin jo nyt puoli kahdeksan. Vastoinkäymisiä, vastoinkäymisiä vain. Johtuukohan tämä siitä, että tänään sateli ihan mukavasti lunta. Puutkin saivat jälleen valkean hunnun päälleen, mikä sai valon taas moninkertaistumaan.

Ehkäpä vähitellen siirryn turhista jaaritteluista asiaan (tosin asian ja jaarittelun raja voi olla todella häilyvä…). Lainasin jo aivan kuun alussa kirjastosta runokirjan nimenomaan tätä blogia ajatellen. Kirjan nimi on Juhlat lähestyvät, ja siinä on runoja erilaisia juhlatilaisuuksia varten aina syntymäpäivästä pääsiäiseen. En kuitenkaan löytänyt mieleistäni runoa, joten tarkoitukseni oli palauttaa kirja ennen lomaa. Kuinka ollakaan, kirja unohtui pois matkasta viimeisellä kirjastokäynnilläni. Olin vallan hämmästynyt, sillä minullehan ei tapahdu tällaista koskaan (huom. sarkasmia).
Pakko kai minun on tästä opuksesta sitten edes yksi runo tänne laittaa. Joukossa oli todella hyviäkin runoja, mutta sen olen jo unohtanut. Muutama runo jouluosiosta oli kuitenkin tänään vielä lukematta, joten lueskelin loput tänään. Yksi niistä kosketti minua. Ja tänään, kun olen taas käynyt keskellä kaupoissa vallitsevaa härdelliä, ajattelin tämän runon olevan tähän päivään sopiva. Ja lisäksi haluan yhä vain sitkeästi muistuttaa, mikä joulussa on tärkeintä.
Olen katsonut netistä jouluisia piirrettyjä ja kokenut “facepalmin” hieman liian monta kertaa, kun niissä kerrotaan innoissaan joulun ytimen olevan rauha maan päällä ja yhdessä läheisten kanssa oleminen ja muu sellainen. Sekin on tärkeää, totta kai, mutta minne on unohtunut se seimen lapsi, joka syntyi maailman pelastajaksi? En minä ainakaan haluaisi, että minun syntymäpäivänäni kaikki intoilevat vain maailmanrauhasta ja siitä, että saavat olla läheistensä kanssa unohtaen minut kokonaan. “Laps hankeen hukkuu, unhoittuu”, näin siinä liian usein käy.

Toivottavasti en liikaa toista itseäni. Tämä runo on Leena Impiön kirjoittama.

NYT SEISAHDUN MÄ SEIMELLES…
Ei joulun alla jouda seisomaan.
Kädet täynnä työtä,
hartiat, pää, silmät täynnä työtä:
viimeiset paketit postiin,
leipomukset valmiiksi
ja kalkkuna täytetyksi
- ja entä joulusiivous?
Unohtuiko sukulaistädin kortti?

NYT SEISAHDUN MÄ SEIMELLES…
Ei joulunakaan jouda seisomaan.
Kädet ja vatsa täynnä,
kaapit, kellarit ja komerot kuormattuina.
Kuumat tortut kahvin kera
ja kirjamarkkinoiden uutuudet, 
lasten kinastelu paremmista lahjoista
ja punaisen paloauton hukkunut pyörä,
rapisevat neulaset joulukuusessa 
ja joulusukulaiset ja tuttavat.

NYT SEISAHDUN MÄ SEIMELLES…
Ehkä sitten joulun jälkeen,
kun joudan paremmin.
Mutta missä olikaan se seimi?
Sitä ei näkynyt koko aikana.
Ei joulukirkossakaan, kun oli niin paljon väkeä
ja papin puku oli niin komea
ja kynttilät ja kuusi niin ihastuttavat
ja Enkeli Taivaan nousi kattoon.
Se seimi - missä lienee, vanhanaikainen
tai oikeastaan, onhan sillä arvo,
vanhat esineet kun taas ovat muodissa.
Pitäisi etsiä jostakin jos saisi
tai yrittää jäljitellä.
Mutta sitä ei saa edes suurella rahalla, 
sillä
oikea seimi on hiljaisessa sydämessä,
siinä kaikkein riisutuimmassa,
siinä huomaamattomassa - niin kuin talli -
siellä, missä ei ole muuta, mutta on kaikki.
Rikkain joulu, jossa on kaikki.


Kirjasta Juhlat lähestyvät, Gummerus Kirjapaino Oy, 1998

maanantai 19. joulukuuta 2011

19: Miltä näyttävät jäljet takanapäin?

Ah, on se ihanaa olla täällä maalla. Tuntuu kuin omalla kohdalla olisi toteutunut Tulkoon joulu -laulun toive:

"Tahtoisin päästä
paimenten mukaan,
unohtaa kiireen
ja melun rasittavan"


Kävin tuossa pienen pienellä kävelyllä, ja hiljaisuus kyllä hiveli ihanasti korvia. Ei liikenteen melua eikä varsinkaan lumiauran hirmuista kolinaa. Tiellä oli mukavaa ihan pistää tanssiksi, kun ei tarvinnut kuikkia olan taakse, että onko ketään näkemässä. Kolmantena adventtina saamani hiertymät jaloissa vain vieläkin jaksavat vaivata, kiitos viimeviikkoisen ahkeran kävelyn joka paikkaan, minkä vuoksi haavat eivät päässeet umpeutumaan. Nyt oikean jalan hiertymä on jo varsin hyvällä tolalla, mutta vasemmassa jalassa haava ei meinaa millään umpeutua kunnolla. Parempaan päin sekin onneksi jo on.

Ainoa varjopuoli maaseudussa on se, että ulos ei ole oikein mieltä mennä hämärän tulon jälkeen. Toisaalta katulamput eivät sotke kauniin sinistä, puhdasta hämärää, mutta kun tulee pimeä, niin tuolla ulkona on oikeasti pimeää. No, ainakin on hyvä syy herätä aiemmin, että ehtii olla ulkona valoisalla.

Se on muuten tosiaankin jouluviikko. Vielä viimeiset askareet ja valmistelut pitäisi hoitaa. Ystäviäkin olisi tarkoitus vielä nähdä ennen joulua. Ihanaa, kun kohta vihdoin on joulu! Tänään sain vihdoin viimein aloitettua muutamien lahjojen viimeistelyn. Hahaa, siitä tulee hieno.

Olen pahoillani, että blogitekstini tulevat yhä myöhempään ja myöhempään. Mutta kaipa olette siihen jo tottuneet. Asia on nimittäin niin, että ajatukset lähtevät usein liikkeelle vasta iltasella. Lisäksi rajoittavana tekijänä on se, että kun vihdoin viimein voisin kirjoittaa blogitekstini, alkavat totta kai vanhempani katsomaan netistä tv-ohjelmia. Ja kun täällä korvessa on jo valmiiksi hidas netti, ei sitä viitsi entisestään hidastaan menemällä toisellakin koneella surffailemaan.

Tänään ajatukseni lähtivät yllättäen poluille, jotka oikeastaan kuuluisivat  perinteisesti uuteen vuoteen. Nimittäin siihen, olenko tänä vuonna saavuttanut sitä, mitä toivoin ja tavoittelin. Alkuvuoden ajatukset asiasta ovat hämärän peitossa, mutta mieleeni tulivatkin lähinnä kesällä ylös kirjatut toiveet ja odotukset tulevalle lukukaudelle. Nyt kun on loma, näitä ajatuksia on kenties ihan aiheellistakin pohtia.
Erityisesti Juhannuskonferenssi oli uusien päätösten aikaa. Ikävä kyllä juhannuksesta syyskuuhun on näköjään liian pitkä aika, sillä koulun alkuun mennessä näitten päätösten lujuus oli huomattavasti löystynyt. Jotakin niistä on selvästi jäänyt elämään tähän syksyyn, muttei niin vahvana kuin olisin toivonut.
Monia hyviä asioita tässä syksyssä on ollut, ja olen todella iloinen, että olen onnistunut kehittämään itselleni tavan lukea edes vähän Raamattua ja rukoilla aamulla ennen kouluun lähtöä. Se antaa tietynlaisen siunauksen koko päivään, ja toivoisin että saisin tämän tavan kantamaan myös muihin kuin koulupäiviin. Löperömmin vietettyinä aamuina se näet liian helposti unohtuu.
Yksi tavoiteistani oli myös oman paikkani etsiminen seurakunnassa. Tämä asia on sentään edistynyt, sillä olen päässyt palvelemaan Tervetulotiimissä. On ollut ihanaa päästä välillä tekemään jotakin sen pelkän penkissä istumisen sijaan. Kuinka kauan minä olenkaan aivan turhan takia epäröinyt ja pyytänyt johdatusta. Parempi olikin loppujen lopuksi vain rohkeasti lähteä kokeilemaan sitä, mikä kiinnosti.
Ja ehkäpä jossain vaiheessa löytyisi myös muita tapoja palvella? Toivottavasti.

Vaikeinta minulle on yhä muistaa, että aarretta ei saa ilman peltoa. Se, että usko vaatii työtä ja uhrauksiakin. Olen koettanut opetella pukemaan alttiuden kenkiä jalkaani, mutta nauhojen solmiminen ei aina tahdo onnistua. Joskus nauhat menevät ihan solmuun ja joskus unohdan, miten päin se rusetti tehtiinkään.
Liian monta kertaa olen tänä syksynä epäröinyt ja siksi kävellyt liian monen apua tarvitsevan ohi. Liian monta kertaa en ole edes huomannut heitä. Hyvyyden eteen -kampanjan  hyvien tekojen saldokin näyttää pyöreää nollaa. Miksi se on niin vaikeaa? En tosiaankaan tiedä.
Onneksi saan olla armon alla ja pyytää kerta toisensa jälkeen omaa typeryyttäni anteeksi. Välillä todellakin mietin, miksi Jumala on antanut armonsa tämmöisellekin pösilölle. Yritän parhaani mukaan oppia virheistäni ja myös rukoilla sen puolesta, että Jumala vaikuttaisi minussa muutoksen. Eihän tässä yhtikäs mitään tulisi, jos yksin pitäisi yrittää. Onneksi on Taivaan Iskä, joka pitää huolta minusta. Ja sinusta myös.


Voi ei. Minä vähän niin kuin lupasin jo itselleni, että tänä vuonna en linkitä tätä kappaletta enää mihinkään, mutta sen sanat sopivat aivan liian hyvin tähän blogitekstiin. Kyseessä on ehdottomasti yksi suosikkijoululauluistani, jota kuunnellessani silmäni eivät ole pysyneet kuivina siitä lähtien kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Tänäkin jouluna kuunnellessani sen ensimmäistä kertaa kyyneleet valuivat poskilleni. Tämä on vain niin kaunis ja tähän kiteytyy koko joulun ydin.

Tässä se siis on, Relient K:n I Celebrate the Day


And with this Christmas wish is missed
The point I could convey
If only I could find the words to say to let You know how much You've touched my life
Because here is where You're finding me, in the exact same place as New Year's eve
And from a lack of my persistency
We're less than half as close as I want to be

And the first time
That You opened Your eyes did You realize that You would be my Savior
And the first breath that left Your lips
Did You know that it would change this world forever

And so this Christmas I'll compare the things I felt in prior years
To what this midnight made so clear
That You have come to meet me here

To look back and think that
This baby would one day save me
In the hope that what You did
That you were born so I might really live
To look back and think that
This baby would one day save me

And I, I celebrate the day
That You were born to die
So I could one day pray for You to save my life


sunnuntai 18. joulukuuta 2011

18: Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa

Ensinnäkin: hyvää neljättä adventtia! Sieltä se joulu vähitellen joutuu tänne Pohjolaan. Toivon mukaan ensi viikolla tulisi sitä luntakin myös etelään, ettei joulu sentään aivan mustaksi jäisi.

Eilen oli siis viimein luvassa rakkaseen lapsuudenkotiin lähtö. Aamupäivä ja osa iltapäivääkin kului kämpän puunaamisessa, hinkkamisessa ja hankaamisessa lähtökuntoon. Sitten huristeltiin autolla läpi tummenevan hämärän, ja perillä odottikin lämmin ja kotoisa tunnelma. Ah, heti kun astuu kotiovesta, tuntee joulun olevan jossain aivan lähellä. Vaikka kuusi ja hyasintit eivät vielä tuoksuneetkaan, silti paikka oli kuin jonkinlainen joulun tyyssija, täällä kun sinkkutyttönä on kaikki joulut vietetty tähän tähän asti.

Tänään kävin hieman tarkastelemassa, mitä täällä on tapahtunut. Ulos oli pystytetty hienoja lumiukkoja ja -hevosia ja lumilyhtykin. Tuli suorastaan syyhy päästä itsekin taiteilemaan lumesta jotakin, mutta pieni flunssanpoikanen kuiskasi minulle, että ehkä kannattaisi lykätä sitä hieman.
Liiteriin ja ladon seinää vasten nojaamaan oli tuotu jo joulukuusiehdokkaita. Isän maku on hieman erilainen kuin minun, mutta yksi ihanan tuuhea ja kaunis yksilö löytyi liiteristä. Kuusia pitää sen vuoksi olla monta kappaletta, että osa viedään muun muassa isotädeilleni.  Toivottavasti se tuuhein jää sittn meille, ellei vielä kauniimpaa yksilöä löydy.

Illasta lähdimme naapuriin viettämään perinteistä glögi-iltaa juustotarjottimen äärelle. Sen jälkeen menimme vielä kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Eli tänään on saanut todellakin nauttia jouluisista toimista ja kyllä se tunnelma ottaa tarttuakseen. Välillä tosin huomiota hartaasta joululaulujen laulamisesta vei kaksivuotiaan siskonpojan tempausten seurailu. Mutta ei se mitään, ei sitä pidä asioita liian vakavasti ottaa. Ja oli kyllä aivan ihanaa päästä laulamaan rakkaita lauluja, vaikka alkava nuha hieman laulamista vaikeuttikin. Mutta ei se mitään, minähän hoilaan kunnes ääni lähtee (ja vaikka ääni lähtisikin, mikä nähtiin viime kesänä).
Pitäisi vain vielä viritellä omaan huoneeseen jouluvalot, niin sitten voi illoin tunnelmoida niiden valossa. Kynttilöitäkin olisi kiva sytytellä. Jokohan sitä olisi aika voittaa traumansa ja uskaltaa sytyttää tulitikku? Kotona Oulussa on sentään pitkävartinen sytytin, mutta en ottanut sitä mukaan tänne. No, katsotaan...

Kauneimpiin joululauluihin mennessä sitä aina lapsenomaisesti jännittää, että mitähän lauluja siellä vihkossa tänä vuonna mahtaa olla. Sieltä löytyy aina mukavia yllätyksiä, kuten viime vuonna God Rest Ye Merry Gentlemen -laulun suomennos. Tänä vuonna yhtä suuria yllätyksiä ei ollut, mutta opettelimme vihkossa olevan uuden laulun nimeltä Loistaa. Se on Norjassa hyvin tunnettu joululaulu, jonka Anna-Mari Kaskinen on suomentanut. Pidin laulusta kovasti. 
Ensin ajattelin liittää tämän laulun sanat tähän blogimerkintään, mutta löysinkin mielenkiintoisemman aiheen etsiskellessäni valmiita sanoja netistä. Nimittäin mielestäni monista joululauluista se säkeistö, joka aina unohdetaan on mielestäni se kaikkein paras. Onhan viimeinen säkeistö tavallaan koko laulun loppuhuipennus; muissa säkeistöissä aihetta vielä prosessoidaan, mutta viimeisessä tuodaan pointti selkeästi esille.
Esimerkiksi kaikille tutusta laulusta Joulupuu on rakennettu unohdetaan aivan liian usein se minun mielestäni paras viides säkeistö, joka menee näin:

"Anna, Jeesus, henkes valon
jälleen loistaa sieluumme,
sytytellä uskon palon.
Siunaa Jeesus joulumme."

Toinen esimerkkini on yllättävä löytöni, nimittäin laulusta Joulun kellot pois jätetty alkuperäinen neljäs säkeistö, josta en ole kuullutkaan, ja arvelen ettei moni teistäkään. Säkeistöjä oli siis alkuperäisessä runossa viisi, mutta toiseksi viimeinen jätettiin pois (näin ainakin ymmärsin). Tämä on tietenkin ilouutinen sille, joka inhoaa kyseistä laulua, mutta itse pidän tästä pois jätetystä säkeistöstä kovasti. 
Jotta kokonaisuus hahmottuisi, liitän tähän koko laulun ylimääräisen säkeistönsä kanssa. Lihavoin puuttuvan säkeistön, jotta saatte kuvan siitä, mikä niistä se on. Ylipäätään laulussa kyllä on todella hyvät sanat, ainakin minun mielestäni. Kirkon tunnelmaa ja kellotkin korottavat syntynyttä Vapahtajaa.

"Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa. 
Kautta avaruuksien
kaikuu laulu riemuinen:
Jeesus tullut on!

Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
Taivahalla säteillen
välkkyy sarja tähtösten:
Jeesus tullut on!

Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
Kirkkaat joulukynttilät 
lempeästi hymyyvät:
Jeesus tullut on!
 
 Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
vanhus valkohapsinen,
kuiskaa katse säteillen:
Jeesus tullut on!

Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
Kaikuu laulu lapsosten
kirkkahasti helkkyen:
Jeesus tullut on!"
 
Enempää esimerkkejä minulla ei ole, ja ehkä nämä riittävätkin. Kehotan kuitenkin itse kutakin kiinnittämään erityistä huomiota laulun viimeiseen säkeistöön, koska se on usein kaikkein tärkein, sillä siinä tullaan johonkin lopputulokseen.
Hmm. Itse asiassa Joulun kellot oli todella huono esimerkkinä ja tuhosi melkeinpä koko pointtini, sillä se ei kyllä erityisemmin toteuta tätä mallia lainkaan. Tärkein kulkee mukana jokaisessa säkeistössä: Jeesus tullut on. Ja itse asiassa, miten niin joulukellot soivat hiljaa? Kovaa pikemminkin. 
 
Anteeksi, jos aiheutin jollekulle mielipahaa arvostelemalla rakasta joululaulua. Oikeasti pidän kappaleesta paljon! Ihan oikeasti!

No niin, jouluiloa ja -rauhaa teille kaikille! Huomiseen!