Ah, on se ihanaa olla täällä maalla. Tuntuu kuin omalla kohdalla olisi toteutunut Tulkoon joulu -laulun toive:
"Tahtoisin päästä
paimenten mukaan,
unohtaa kiireen
ja melun rasittavan"
Kävin tuossa pienen pienellä kävelyllä, ja hiljaisuus kyllä hiveli ihanasti korvia. Ei liikenteen melua eikä varsinkaan lumiauran hirmuista kolinaa. Tiellä oli mukavaa ihan pistää tanssiksi, kun ei tarvinnut kuikkia olan taakse, että onko ketään näkemässä. Kolmantena adventtina saamani hiertymät jaloissa vain vieläkin jaksavat vaivata, kiitos viimeviikkoisen ahkeran kävelyn joka paikkaan, minkä vuoksi haavat eivät päässeet umpeutumaan. Nyt oikean jalan hiertymä on jo varsin hyvällä tolalla, mutta vasemmassa jalassa haava ei meinaa millään umpeutua kunnolla. Parempaan päin sekin onneksi jo on.
Ainoa varjopuoli maaseudussa on se, että ulos ei ole oikein mieltä mennä hämärän tulon jälkeen. Toisaalta katulamput eivät sotke kauniin sinistä, puhdasta hämärää, mutta kun tulee pimeä, niin tuolla ulkona on oikeasti pimeää. No, ainakin on hyvä syy herätä aiemmin, että ehtii olla ulkona valoisalla.
Se on muuten tosiaankin jouluviikko. Vielä viimeiset askareet ja valmistelut pitäisi hoitaa. Ystäviäkin olisi tarkoitus vielä nähdä ennen joulua. Ihanaa, kun kohta vihdoin on joulu! Tänään sain vihdoin viimein aloitettua muutamien lahjojen viimeistelyn. Hahaa, siitä tulee hieno.
Olen pahoillani, että blogitekstini tulevat yhä myöhempään ja myöhempään. Mutta kaipa olette siihen jo tottuneet. Asia on nimittäin niin, että ajatukset lähtevät usein liikkeelle vasta iltasella. Lisäksi rajoittavana tekijänä on se, että kun vihdoin viimein voisin kirjoittaa blogitekstini, alkavat totta kai vanhempani katsomaan netistä tv-ohjelmia. Ja kun täällä korvessa on jo valmiiksi hidas netti, ei sitä viitsi entisestään hidastaan menemällä toisellakin koneella surffailemaan.
Tänään ajatukseni lähtivät yllättäen poluille, jotka oikeastaan kuuluisivat perinteisesti uuteen vuoteen. Nimittäin siihen, olenko tänä vuonna saavuttanut sitä, mitä toivoin ja tavoittelin. Alkuvuoden ajatukset asiasta ovat hämärän peitossa, mutta mieleeni tulivatkin lähinnä kesällä ylös kirjatut toiveet ja odotukset tulevalle lukukaudelle. Nyt kun on loma, näitä ajatuksia on kenties ihan aiheellistakin pohtia.
Erityisesti Juhannuskonferenssi oli uusien päätösten aikaa. Ikävä kyllä juhannuksesta syyskuuhun on näköjään liian pitkä aika, sillä koulun alkuun mennessä näitten päätösten lujuus oli huomattavasti löystynyt. Jotakin niistä on selvästi jäänyt elämään tähän syksyyn, muttei niin vahvana kuin olisin toivonut.
Monia hyviä asioita tässä syksyssä on ollut, ja olen todella iloinen, että olen onnistunut kehittämään itselleni tavan lukea edes vähän Raamattua ja rukoilla aamulla ennen kouluun lähtöä. Se antaa tietynlaisen siunauksen koko päivään, ja toivoisin että saisin tämän tavan kantamaan myös muihin kuin koulupäiviin. Löperömmin vietettyinä aamuina se näet liian helposti unohtuu.
Olen pahoillani, että blogitekstini tulevat yhä myöhempään ja myöhempään. Mutta kaipa olette siihen jo tottuneet. Asia on nimittäin niin, että ajatukset lähtevät usein liikkeelle vasta iltasella. Lisäksi rajoittavana tekijänä on se, että kun vihdoin viimein voisin kirjoittaa blogitekstini, alkavat totta kai vanhempani katsomaan netistä tv-ohjelmia. Ja kun täällä korvessa on jo valmiiksi hidas netti, ei sitä viitsi entisestään hidastaan menemällä toisellakin koneella surffailemaan.
Tänään ajatukseni lähtivät yllättäen poluille, jotka oikeastaan kuuluisivat perinteisesti uuteen vuoteen. Nimittäin siihen, olenko tänä vuonna saavuttanut sitä, mitä toivoin ja tavoittelin. Alkuvuoden ajatukset asiasta ovat hämärän peitossa, mutta mieleeni tulivatkin lähinnä kesällä ylös kirjatut toiveet ja odotukset tulevalle lukukaudelle. Nyt kun on loma, näitä ajatuksia on kenties ihan aiheellistakin pohtia.
Erityisesti Juhannuskonferenssi oli uusien päätösten aikaa. Ikävä kyllä juhannuksesta syyskuuhun on näköjään liian pitkä aika, sillä koulun alkuun mennessä näitten päätösten lujuus oli huomattavasti löystynyt. Jotakin niistä on selvästi jäänyt elämään tähän syksyyn, muttei niin vahvana kuin olisin toivonut.
Monia hyviä asioita tässä syksyssä on ollut, ja olen todella iloinen, että olen onnistunut kehittämään itselleni tavan lukea edes vähän Raamattua ja rukoilla aamulla ennen kouluun lähtöä. Se antaa tietynlaisen siunauksen koko päivään, ja toivoisin että saisin tämän tavan kantamaan myös muihin kuin koulupäiviin. Löperömmin vietettyinä aamuina se näet liian helposti unohtuu.
Yksi tavoiteistani oli myös oman paikkani etsiminen seurakunnassa. Tämä asia on sentään edistynyt, sillä olen päässyt palvelemaan Tervetulotiimissä. On ollut ihanaa päästä välillä tekemään jotakin sen pelkän penkissä istumisen sijaan. Kuinka kauan minä olenkaan aivan turhan takia epäröinyt ja pyytänyt johdatusta. Parempi olikin loppujen lopuksi vain rohkeasti lähteä kokeilemaan sitä, mikä kiinnosti.
Ja ehkäpä jossain vaiheessa löytyisi myös muita tapoja palvella? Toivottavasti.
Vaikeinta minulle on yhä muistaa, että aarretta ei saa ilman peltoa. Se, että usko vaatii työtä ja uhrauksiakin. Olen koettanut opetella pukemaan alttiuden kenkiä jalkaani, mutta nauhojen solmiminen ei aina tahdo onnistua. Joskus nauhat menevät ihan solmuun ja joskus unohdan, miten päin se rusetti tehtiinkään.
Liian monta kertaa olen tänä syksynä epäröinyt ja siksi kävellyt liian monen apua tarvitsevan ohi. Liian monta kertaa en ole edes huomannut heitä. Hyvyyden eteen -kampanjan hyvien tekojen saldokin näyttää pyöreää nollaa. Miksi se on niin vaikeaa? En tosiaankaan tiedä.
Onneksi saan olla armon alla ja pyytää kerta toisensa jälkeen omaa typeryyttäni anteeksi. Välillä todellakin mietin, miksi Jumala on antanut armonsa tämmöisellekin pösilölle. Yritän parhaani mukaan oppia virheistäni ja myös rukoilla sen puolesta, että Jumala vaikuttaisi minussa muutoksen. Eihän tässä yhtikäs mitään tulisi, jos yksin pitäisi yrittää. Onneksi on Taivaan Iskä, joka pitää huolta minusta. Ja sinusta myös.
Voi ei. Minä vähän niin kuin lupasin jo itselleni, että tänä vuonna en linkitä tätä kappaletta enää mihinkään, mutta sen sanat sopivat aivan liian hyvin tähän blogitekstiin. Kyseessä on ehdottomasti yksi suosikkijoululauluistani, jota kuunnellessani silmäni eivät ole pysyneet kuivina siitä lähtien kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Tänäkin jouluna kuunnellessani sen ensimmäistä kertaa kyyneleet valuivat poskilleni. Tämä on vain niin kaunis ja tähän kiteytyy koko joulun ydin.
Tässä se siis on, Relient K:n I Celebrate the Day
And with this Christmas wish is missed
The point I could convey
If only I could find the words to say to let You know how much You've touched my life
Because here is where You're finding me, in the exact same place as New Year's eve
And from a lack of my persistency
We're less than half as close as I want to be
And the first time
That You opened Your eyes did You realize that You would be my Savior
And the first breath that left Your lips
Did You know that it would change this world forever
And so this Christmas I'll compare the things I felt in prior years
To what this midnight made so clear
That You have come to meet me here
To look back and think that
This baby would one day save me
In the hope that what You did
That you were born so I might really live
To look back and think that
This baby would one day save me
And I, I celebrate the day
That You were born to die
So I could one day pray for You to save my life
Vaikeinta minulle on yhä muistaa, että aarretta ei saa ilman peltoa. Se, että usko vaatii työtä ja uhrauksiakin. Olen koettanut opetella pukemaan alttiuden kenkiä jalkaani, mutta nauhojen solmiminen ei aina tahdo onnistua. Joskus nauhat menevät ihan solmuun ja joskus unohdan, miten päin se rusetti tehtiinkään.
Liian monta kertaa olen tänä syksynä epäröinyt ja siksi kävellyt liian monen apua tarvitsevan ohi. Liian monta kertaa en ole edes huomannut heitä. Hyvyyden eteen -kampanjan hyvien tekojen saldokin näyttää pyöreää nollaa. Miksi se on niin vaikeaa? En tosiaankaan tiedä.
Onneksi saan olla armon alla ja pyytää kerta toisensa jälkeen omaa typeryyttäni anteeksi. Välillä todellakin mietin, miksi Jumala on antanut armonsa tämmöisellekin pösilölle. Yritän parhaani mukaan oppia virheistäni ja myös rukoilla sen puolesta, että Jumala vaikuttaisi minussa muutoksen. Eihän tässä yhtikäs mitään tulisi, jos yksin pitäisi yrittää. Onneksi on Taivaan Iskä, joka pitää huolta minusta. Ja sinusta myös.
Voi ei. Minä vähän niin kuin lupasin jo itselleni, että tänä vuonna en linkitä tätä kappaletta enää mihinkään, mutta sen sanat sopivat aivan liian hyvin tähän blogitekstiin. Kyseessä on ehdottomasti yksi suosikkijoululauluistani, jota kuunnellessani silmäni eivät ole pysyneet kuivina siitä lähtien kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Tänäkin jouluna kuunnellessani sen ensimmäistä kertaa kyyneleet valuivat poskilleni. Tämä on vain niin kaunis ja tähän kiteytyy koko joulun ydin.
Tässä se siis on, Relient K:n I Celebrate the Day
And with this Christmas wish is missed
The point I could convey
If only I could find the words to say to let You know how much You've touched my life
Because here is where You're finding me, in the exact same place as New Year's eve
And from a lack of my persistency
We're less than half as close as I want to be
And the first time
That You opened Your eyes did You realize that You would be my Savior
And the first breath that left Your lips
Did You know that it would change this world forever
And so this Christmas I'll compare the things I felt in prior years
To what this midnight made so clear
That You have come to meet me here
To look back and think that
This baby would one day save me
In the hope that what You did
That you were born so I might really live
To look back and think that
This baby would one day save me
And I, I celebrate the day
That You were born to die
So I could one day pray for You to save my life
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti