Tänä aamuna oli vuorossa riisipiirakoiden teko jouluksi. Askaretta siis yhä riittää. Itse olen tehnyt piirakoita todella vähän, joten aluksi homma oli täysin hakusessa. Pienen kertailun jälkeen nuhruisen näköiset piirakat alkoivat jo näyttää hitusen siistimmiltä. Melko epämääräisiltä ne tosin vieläkin näyttivät äidin siististi rypytettyjen tuotosten vieressä. No, tekemällä oppii. Vielä piirakat eivät olleet miniäainesta, mutta ehkä jos sitä joka joulu opettelee vähäsen…
Tosiaan, kolme yötä jouluun on. Aatto alkaa jo siintää näkyvissä. Tänään sain viimeiset lahjatkin paketoitua vihdoin viimein. Huomenna olisi tarkoitus antaa ensimmäinen niistä ystävälle.
Lahjoista puheen ollen, Jostein Gaarderin joulumysteerion yhdeksästoista luku jäi mieleeni. Älä lue edemmäs, jos et halua kuulla juonipaljastuksia. Siinä oli edetty Myran kaupunkiin, jossa 300-luvulla oli piispa nimeltä Nikolaus. Minulle oli joukossa hieman uuttakin tietoa asioiden kulusta. Tässäpä kirjasta pieni pätkä, jossa enkeli Efiriel selittää Elisabet-nimiselle pikkutytölle Nikolauksesta:
“…Myrassa asui tuohon aikaan myös köyhä tyttö, jonka isä oli menettänyt koko omaisuutensa. Tyttö ei päässyt naimisiin, koska hänen isällään ei ollut varaa maksaa myötäjäisiä. Piispa Nikolaus halusi auttaa tyttöparkaa, mutta hän tiesi, että perhe oli liian ylpeä ottaakseen vastaan rahalahjan.
- Olisihan hän voinut panna rahaa tytön isän pankkitilille, Elisabet ehdotti.
- Niin olisikin, paitsi ettei tuohon aikaan vielä ollut pankkeja. Nikolaus kuitenkin keksi keinon. Hän livahti yöllä ulos ja kävi heittämässä pussillisen kultarahoja tytön kotitalon ikkunasta sisään. Näin tyttö pääsi naimisiin.
- Kylläpä Nikolaus oli kiltti.
- Hän ei tyytynyt tähän, sillä hänen mielestään oli niin hauskaa heitellä lahjoja ihmisten ikkunoista sisään, että hän teki niin toistekin.”
Viimeinen virke erityisesti huvitti minua. Tarinassa Nikolaus hohotteli ihan niin kuin nykyinen joulupukkikin, mikä myös oli melko huvittavaa. Samaisessa luvussa oli myös toinen kohta, jossa asia oli mielestäni hyvin ilmaistu. Tämä kohta on kehyskertomuksesta, jossa perhe on juuri lopettanut joulukalenterista paljastuneen tarinan lukemisen.
“Äiti nosti katseensa paperilapusta ja purskahti nauruun, joka vähitellen tarttui myös Joakimiin, eikä isäkään voinut enää pysyä vakavana. Lopulta koko perhe hohotti yhdessä hyvän tovin.
Sitten äiti sanoi:
- Minusta tuntuu, että nauru leviää samalla tavalla kuin kedon kukat.
Isä ja Joakim eivät ymmärtäneet, mitä äiti tarkoitti, ja äiti selitti:
- Ne molemmat ovat osia taivaallista ihanuutta, joka on eksynyt maan päälle. Sehän leviää hyvin helposti.”
Tämä oli mielestäni hyvin sanottu. Nauru on todellakin taivaan lahja. Se antaa tälle elämällemme makua ja tuntuu kuin koko maailman kauneus olisi kätkettynä nauruun. En tietenkään tarkoita pilkallista naurua, vaan aidosta ilosta kumpuavaa naurua. Ja ajatella, kuinka erilaisia eri ihmisten naurut ovat. Jokainen niistä on kuin kaunis helmi, ja jokainen on erivärinen, eri kokoinen ja muotoinen, mutta jokikinen on mittaamattoman arvokas.
Itse tosin olen huomannut, että nauruni on muuttunut vuosien varrella jonkin verran. Ehkä se muuttuu sitä mukaa kuin ihminenkin. Saman ilmiö toistuu käsialan kohdalla. On todella hämmästyttävää katsoa omaa kirjoitustani parin vuoden takaa, sillä se on melko erilaista nykyiseen verrattuna. Käsialani tuntuu muuttuneen vaiheittain, mutta toisinaan elämänmuutokset ovat saattaneet tuoda melko yhtäkkisen muutoksen.
Nopean päiväkirjojen selailun jälkeen havainnoin tällaista: vuonna 2005 kirjoitustyylissäni näkyy selvä muutos. Entinen terävä kirjoitus muuttuu pyöreämmäksi, ja i:n pisteet on piirretty palloiksi. 2005 olikin tärkeä muutoksen vuosi minulle, tein silloin nimittäin kunnollisen päätöksen seurata Jeesusta. Pyöreys ja siisteys lisääntyvät vähitellen, kunnes vuoden 2007 lopun ja vuoden 2008 puolivälin välillä näkyy jälleen selkeä muutos terävämpään suuntaan. Olin tuona vuonna melko masentunut ja kasvoin henkisesti ja hengellisesti valtavasti. Tuon ajan käsialani alkaa jo muistuttaa selkeästi nykyistä käsialaani. Kuitenkin masennuskauden loputtua käsialassani näkyy taas pyöristymistä ja se muuttuu enemmän kaunokirjoitusta muistuttavaksi. Sitten kaunokirjoitusmaisuus alkaa taas hävitä.
Käsialani onkin melkoisen vaikea tapaus, sillä vain puolen vuoden aikana kirjoittamassani tekstissä näkyy melkoisia vaihteluita. Luultavasti mielialoilla on jotain tekemistä asian kanssa, sillä ollessani hyvällä tuulella tykkään kirjoittaa lennokkaasti ja pyöreästi. Kiireessä kirjoitus on usein terävämpää, esimerkiksi luentomuistiinpanoissani, ja toisaalta myös kaunokirjoitukseen vivahtavaa (koska sanat on helppo kirjoittaa yhteen pötköön nostamatta kynää).
On mielenkiintoista jäädä seuraamaan, mihin suuntaan käsialani tästä lähtee kehittymään. Joudun kirjoittamaan paljon yliopistoa käyvänä, mikä muokkaa käsialaani jatkuvasti. On kuitenkin ihanaa, että minulla on juuri se oma tyyli kirjoittaa! Vaikka välillä saatankin katsoa kadehtien jonkun kaunista käsialaa, on se ihan oma käsiala se kaikkein paras (vaikka siitäkin saattaa välillä olla vaikeaa saada selvää...)
No niin, ensi kertaan taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti