23: Oi, kuusipuu

Aaton aatto ja sen myötä toiseksi viimeinen blogiteksti Joulu(kalenteri)blogissa. Tänään onkin aika kulunut jälleen joulun viime valmisteluissa. Kuusi tuotiin tänään sisään, ja voi kun se on suuri ja kaunis! Tosin sen kanssa vierähti jokunen tovi, kun alimpia oksia piti vielä hieman leikellä, jotta kuusi meni kuusenjalkaan pohjaan asti. Työvälineinä toimivat ainakin saha, oksasakset, puukko ja vasara. Itse lähinnä seurasin vierestä tai pitelin kuusta paikallaan, kun toiset taiteilivat joulupuun alla.
Nyt kuusemme ei ole enää vinossa, ja se on kauniisti puettu sähkökynttilöin, hopeanauhoin ja erilaisin koristein. Siskonpoikani tosin osaa olla aikamoinen veitikka ja pihistikin alaoksilta koristeet “leipomuksiinsa”. Yksi pallo räsähti jo rikkikin. Äiti tosin oli vain tyytyväinen, koska hänen mielestään koristeita ei saa olla liikaa. Mikä on ihan tottakin, sillä kuusi on kaunis puu ilman koristeitakin. Juuri tänään tuli taas pohdittua, että on se oikeastaan aika hölmöä laittaa kuuseen roikkumaan vaikka minkälaista härpäkettä. On meillä ihmisillä ideat. Kaikesta huolimatta, pidän joulukuusesta kovasti. Ja voi, miten hyvältä se tuoksuu! Se on joulun tuoksua.

On oikeastaan todella vaikeaa uskoa, että huomenna on jo jouluaatto. Ei vielä edes tunnu aivan joululle. Toivottavasti lämmin jouluinen tunnelma saapuisi viimein täysin sydämeen huomenna.

Olen viime päivinä lueskellut jälleen lapsena rakastamiani Onnen päiviä -kirjoja, jotka sisältävät Arthur Maxwellin, eli “Arthur-sedän“ kuulemia tositarinoita. Nämä kauniit tarinat koskettavat uudelleen ja uudelleen, etenkin kun tietää, että sellaista tapahtuu oikeasti. Ajattelinkin laittaa tänne yhden jouluisen kertomuksen kyseisistä kirjoista. Minulla olisi ollut eräs niistä mielessäni, mutta selailtuani kirjat läpi huomasin sen olevan neljännessä, Oulussa olevassa osassa. Onneksi kirjoissa on muitakin hyviä kertomuksia, ja päädyinkin tähän päivään liittyen tarinaan joulukuusesta.

Eeva, Lauri ja joulukuusi

Oli päivä ennen jouluaattoa, eikä joulukuusta ollut vieläkään ruokasalin nurkassa.
Eeva ja Lauri olivat  kerta toisensa jälkeen kurkistaneet ruokasaliin toivoen näkevänsä sen kuten muinakin vuosina, mutta nurkka oli aina vain tyhjä. He odottivat ja odottivat varmoina siitä, että joulukuusi olisi siellä millä hetkellä tahansa, mutta joka kerta katsottuaan he pettyivät.
Nyt oli viimeinen päivä ja he tunsivat etteivät voisi enää odottaa. Heidän piti mennä äidin luo kysymään ja niin he tekivätkin.
- Äiti, kysyi Lauri, emmekö saa joulukuusta tänä vuonna?
- Tänäänhän on jouluaatto, sanoi Eeva.
Äiti huokaisi. Hän oli pelännyt tätä hetkeä.
- Rakkaat pienet lapseni, olen niin pahoillani, hän sanoi. Pelkäänpä, ettemme saa tänä vuonna joulukuusta. Olen pyytänyt isää hankkimaan sen meille, mutta hänellä on ollut niin paljon työtä, että on sen kokonaan unohtanut. Hän sanoi sen minulle eilen illalla, ja nyt on liian myöhäistä. Asumme niin kaukana kaupungista, että tuskin on mitään mahdollisuutta saada sitä enää ajoissa.
- Voi, äiti, huusi Lauri. Me niin mielellämme haluaisimme saada joulukuusen. Ilman sitä ei tule lainkaan olemaan samanlaista kuin ennen.
- Se on kovin ikävää, sanoi äiti, mutta yritän järjestää jotakin muuta hauskaa sen sijaan.
- Mutta ymmärräthän, että me tahdomme joulukuusen, sanoi Lauri yhä.
- Niin, tahdomme saada joulukuusen, toisti Eeva.
Lapset poistuivat murheellisina. Mutta kukaan ei voinut auttaa heitä. Ainakin näytti siltä.
Kun he kulkivat yhdessä pois, sanoi Eeva.
- Lauri, jos me kerromme Jeesukselle joulukuusesta, luuletko, että hän tahtoisi lähettää meille sellaisen?
- Ehkä hän tekisi sen, sanoi Lauri.
Sanomatta mitään äidille he polvistuivat ja kertoivat Jeesukselle sen, mikä painoi heidän sydäntään ja mitä he toivoivat kaikkein eniten juuri nyt.
Sinä ehkä sanot, että on aivan hassua rukoilla joulukuusta! Kuulostaa vähän ihmeelliseltä, mutta Jeesus ymmärtää pieniä lapsia ja toivoo, että he kertovat Hänelle toiveistaan ja unelmistaan. Hän myös mielellään yllättää heidät, tiedän hänen tekevän niin.
Samana iltana, heti sen jälkeen kun Eeva ja Lauri olivat menneet vuoteeseen, koputti joku ulko-ovelle. Kuka muu se saattoi olla kuin heidän lähin naapurinsa. Hänellä oli kerrottavanaan ihmeellinen kertomus.
Hän kertoi äidille, että kun hän ajoi kotiin kaupungista iltapäivällä, hänet pysähdytti eräs tuntematon mies, joka kysyi, tahtoiko hän viedä mukanaan kotiin jotakin Eevalle ja Laurille.
- Katsoin häntä tarkasti, sanoi naapuri, ja yritin arvata, kuka hän voisi olla, mutta en ole nähnyt häntä ennen, vaikka olen asunut täällä koko elämäni ajan ja tunnen kaikki ihmiset kymmenien kilometrien etäisyydeltä.
- Se on kummallista, sanoi äiti, mutta mitä ihmeessä hän antoi sinulle.
- Se on hyvin huvittavaa, sanoi naapuri. Hän antoi minulle joulukuusen, ja olen varma, että teillä on jo sellainen.
- Ei, sitä meillä ei ole, huudahti äiti, ja lapset tahtovat niin mielellään sen. Kuka on voinut lähettää sen meille?
- En tiedä, sanoi naapuri, mutta tässä se on ja se on myös kaunis kuusi.
Kuullessaan sanan <<joulukuusi<< tulivat Eeva ja Lauri - jotka olivat maanneet ja kuunnelleet koko ajan - rynnäten vuoteistaan äidin ja naapurin luo, jotka olivat ulko-ovella.
Ja siinä seisoi joulukuusi, suurin ja kaunein kuusi, minkä he koskaan olivat nähneet.
- Oi, huudahtivat he samanaikaisesti, mikä valtava, kaunis kuusi!
- Tiesin, että Jeesus lähettäisi kuusen! sanoi Eeva.
- Niin minäkin tiesin, sanoi Lauri.
Eeva itse kertoi minulle - nyt hän ja Lauri ovat aikuisia -, ettei hän milloinkaan tule unohtamaan tuota iltaa eikä sitä onnentunnetta, joka loisti heistä, kun he ymmärsivät, että heidän rukouksensa oli tullut kuulluksi.

Kirjasta Onnen päiviä 2, kirjoittanut Arthur S. Maxwell, Kirjatoimi, Tampere, 1988.