lauantai 24. joulukuuta 2011

24: Taas toivotus hyvän joulun

Viimeinkin on jouluaatto, kaiken odotuksen huipentuma. On aika avata viimeiset joulukalenteriluukut, tämä mukaan lukien. Joulurauha on julistettu, ja kodeissa ryhdytään viettämään joulua. Näin myös meillä. Sauna on nyt kuurattu, ruuat lähestulkoon laitettu valmiiksi ja kodissa näkyy, kuuluu ja tuoksuu joulu joka puolella. Jouluiset ohjelmat täyttävät television. Nyt on todellakin joulu.

Ulkona puut ovat vain riisuutuneet lumesta ja vesi tippuu räystäistä. Etelässä lumesta ei ole tietoakaan. Harmi, onhan joulu ilman lunta melko ankea, varsinkin tällaisesta pohjoisemmassa koko elämänsä asuneesta.  Olen iloinen, että sentään täällä maa on mukavasti  valkean peiton alla. Toivon, että kaikesta huolimatta jokaiseen kotiin yltäisi joulun lämpimät sormet koskettamaan sisintä. 

Eilen aloittelin Luukkaan evankeliumia, ja valtava liikutus valtasi mieleni. Marian kiitosvirttä lukiessani kyyneleetkin pyrkivät silmiin. Tajusin taas, kuinka voimakas Jumalan sana on. Tänään saamme juhlia sitä, että Jumalan poika tuli maan päälle ihmiseksi meidän vuoksemme. Tästä alkoi elämä, joka päättyi lopulta ristinpuulle. Joululaulukin sen hyvin kertoo:

"Ristillä rinnalla ryövärin
nukkuu uhri puhtahin.
Enkeparven tie
kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan."

Alunperin tarkoituksenani oli laittaa tälle päivälle itse kirjoittamani tarina, mutta ideapula olikin liian suuri. Sen sijaan sain idean videoon eräänä päivänä koulusta kotiin kävellessäni. Kahtena viime päivänä kuvasin siihen videopätkiä, jotka eilen - ikävä kyllä melko hätäisesti - kursin kokoon. 
Ajatuksena videossa on oman tien etsiminen. Päähenkilö löytää erilaisia jalanjälkiä, joihin hän yrittää sovittaa omat askelensa, mutta kerta toisensa jälkeen hän pettyy, kun jäljet ovat aina liian suuria tai pieniä ja liian tiheään tai harvaan astuttuja. Lopulta tämä henkilö luovuttaa ja pyytää Jumalan johdatusta. Lopulta hän  löytääkin valmiiksi raivatun polun, jolla on hyvä astella. Olen pahoillani, että tämä raivattu polku ei välttämättä näy videossa kovin hyvin, lunta kun oli varsin vähän, jotta olisin saanut kunnollisen polun luoduksi (kiire on myös osatekijä).
Musiikki tässä videossa on Hillsong Unitedin Go.



25.12: No, niin. Nyt sain viimein lisättyä suhteellisen hyvälaatuisen version. Olkaa hyvä. (Ei ihme, ettei se ladannut ensimmäistä versiota, kun se oli kooltaan 747 Mt. Hihi.)

Kiitos kaikille tätä blogia lukeneille. Oli jälleen antoisaa kirjoittaa joulukalenteria. Ehkäpä ensi vuonna olisi paremmin ideoita ja aikaa, niin että voisi tehdä taas joka päivä jatkuvan tarinan. Toivon kaikille teille oikein siunattua ja rauhallista joulua ja myöskin onnellista uutta vuotta

perjantai 23. joulukuuta 2011

23: Oi, kuusipuu

Aaton aatto ja sen myötä toiseksi viimeinen blogiteksti Joulu(kalenteri)blogissa. Tänään onkin aika kulunut jälleen joulun viime valmisteluissa. Kuusi tuotiin tänään sisään, ja voi kun se on suuri ja kaunis! Tosin sen kanssa vierähti jokunen tovi, kun alimpia oksia piti vielä hieman leikellä, jotta kuusi meni kuusenjalkaan pohjaan asti. Työvälineinä toimivat ainakin saha, oksasakset, puukko ja vasara. Itse lähinnä seurasin vierestä tai pitelin kuusta paikallaan, kun toiset taiteilivat joulupuun alla.
Nyt kuusemme ei ole enää vinossa, ja se on kauniisti puettu sähkökynttilöin, hopeanauhoin ja erilaisin koristein. Siskonpoikani tosin osaa olla aikamoinen veitikka ja pihistikin alaoksilta koristeet “leipomuksiinsa”. Yksi pallo räsähti jo rikkikin. Äiti tosin oli vain tyytyväinen, koska hänen mielestään koristeita ei saa olla liikaa. Mikä on ihan tottakin, sillä kuusi on kaunis puu ilman koristeitakin. Juuri tänään tuli taas pohdittua, että on se oikeastaan aika hölmöä laittaa kuuseen roikkumaan vaikka minkälaista härpäkettä. On meillä ihmisillä ideat. Kaikesta huolimatta, pidän joulukuusesta kovasti. Ja voi, miten hyvältä se tuoksuu! Se on joulun tuoksua.

On oikeastaan todella vaikeaa uskoa, että huomenna on jo jouluaatto. Ei vielä edes tunnu aivan joululle. Toivottavasti lämmin jouluinen tunnelma saapuisi viimein täysin sydämeen huomenna.

Olen viime päivinä lueskellut jälleen lapsena rakastamiani Onnen päiviä -kirjoja, jotka sisältävät Arthur Maxwellin, eli “Arthur-sedän“ kuulemia tositarinoita. Nämä kauniit tarinat koskettavat uudelleen ja uudelleen, etenkin kun tietää, että sellaista tapahtuu oikeasti. Ajattelinkin laittaa tänne yhden jouluisen kertomuksen kyseisistä kirjoista. Minulla olisi ollut eräs niistä mielessäni, mutta selailtuani kirjat läpi huomasin sen olevan neljännessä, Oulussa olevassa osassa. Onneksi kirjoissa on muitakin hyviä kertomuksia, ja päädyinkin tähän päivään liittyen tarinaan joulukuusesta.

Eeva, Lauri ja joulukuusi

Oli päivä ennen jouluaattoa, eikä joulukuusta ollut vieläkään ruokasalin nurkassa.
Eeva ja Lauri olivat  kerta toisensa jälkeen kurkistaneet ruokasaliin toivoen näkevänsä sen kuten muinakin vuosina, mutta nurkka oli aina vain tyhjä. He odottivat ja odottivat varmoina siitä, että joulukuusi olisi siellä millä hetkellä tahansa, mutta joka kerta katsottuaan he pettyivät.
Nyt oli viimeinen päivä ja he tunsivat etteivät voisi enää odottaa. Heidän piti mennä äidin luo kysymään ja niin he tekivätkin.
- Äiti, kysyi Lauri, emmekö saa joulukuusta tänä vuonna?
- Tänäänhän on jouluaatto, sanoi Eeva.
Äiti huokaisi. Hän oli pelännyt tätä hetkeä.
- Rakkaat pienet lapseni, olen niin pahoillani, hän sanoi. Pelkäänpä, ettemme saa tänä vuonna joulukuusta. Olen pyytänyt isää hankkimaan sen meille, mutta hänellä on ollut niin paljon työtä, että on sen kokonaan unohtanut. Hän sanoi sen minulle eilen illalla, ja nyt on liian myöhäistä. Asumme niin kaukana kaupungista, että tuskin on mitään mahdollisuutta saada sitä enää ajoissa.
- Voi, äiti, huusi Lauri. Me niin mielellämme haluaisimme saada joulukuusen. Ilman sitä ei tule lainkaan olemaan samanlaista kuin ennen.
- Se on kovin ikävää, sanoi äiti, mutta yritän järjestää jotakin muuta hauskaa sen sijaan.
- Mutta ymmärräthän, että me tahdomme joulukuusen, sanoi Lauri yhä.
- Niin, tahdomme saada joulukuusen, toisti Eeva.
Lapset poistuivat murheellisina. Mutta kukaan ei voinut auttaa heitä. Ainakin näytti siltä.
Kun he kulkivat yhdessä pois, sanoi Eeva.
- Lauri, jos me kerromme Jeesukselle joulukuusesta, luuletko, että hän tahtoisi lähettää meille sellaisen?
- Ehkä hän tekisi sen, sanoi Lauri.
Sanomatta mitään äidille he polvistuivat ja kertoivat Jeesukselle sen, mikä painoi heidän sydäntään ja mitä he toivoivat kaikkein eniten juuri nyt.
Sinä ehkä sanot, että on aivan hassua rukoilla joulukuusta! Kuulostaa vähän ihmeelliseltä, mutta Jeesus ymmärtää pieniä lapsia ja toivoo, että he kertovat Hänelle toiveistaan ja unelmistaan. Hän myös mielellään yllättää heidät, tiedän hänen tekevän niin.
Samana iltana, heti sen jälkeen kun Eeva ja Lauri olivat menneet vuoteeseen, koputti joku ulko-ovelle. Kuka muu se saattoi olla kuin heidän lähin naapurinsa. Hänellä oli kerrottavanaan ihmeellinen kertomus.
Hän kertoi äidille, että kun hän ajoi kotiin kaupungista iltapäivällä, hänet pysähdytti eräs tuntematon mies, joka kysyi, tahtoiko hän viedä mukanaan kotiin jotakin Eevalle ja Laurille.
- Katsoin häntä tarkasti, sanoi naapuri, ja yritin arvata, kuka hän voisi olla, mutta en ole nähnyt häntä ennen, vaikka olen asunut täällä koko elämäni ajan ja tunnen kaikki ihmiset kymmenien kilometrien etäisyydeltä.
- Se on kummallista, sanoi äiti, mutta mitä ihmeessä hän antoi sinulle.
- Se on hyvin huvittavaa, sanoi naapuri. Hän antoi minulle joulukuusen, ja olen varma, että teillä on jo sellainen.
- Ei, sitä meillä ei ole, huudahti äiti, ja lapset tahtovat niin mielellään sen. Kuka on voinut lähettää sen meille?
- En tiedä, sanoi naapuri, mutta tässä se on ja se on myös kaunis kuusi.
Kuullessaan sanan <<joulukuusi<< tulivat Eeva ja Lauri - jotka olivat maanneet ja kuunnelleet koko ajan - rynnäten vuoteistaan äidin ja naapurin luo, jotka olivat ulko-ovella.
Ja siinä seisoi joulukuusi, suurin ja kaunein kuusi, minkä he koskaan olivat nähneet.
- Oi, huudahtivat he samanaikaisesti, mikä valtava, kaunis kuusi!
- Tiesin, että Jeesus lähettäisi kuusen! sanoi Eeva.
- Niin minäkin tiesin, sanoi Lauri.
Eeva itse kertoi minulle - nyt hän ja Lauri ovat aikuisia -, ettei hän milloinkaan tule unohtamaan tuota iltaa eikä sitä onnentunnetta, joka loisti heistä, kun he ymmärsivät, että heidän rukouksensa oli tullut kuulluksi.

Kirjasta Onnen päiviä 2, kirjoittanut Arthur S. Maxwell, Kirjatoimi, Tampere, 1988.

torstai 22. joulukuuta 2011

22: Iloa ja valoa pimeyteen

Nyt on tosiaan vuoden lyhin päivä. Tulevaisuus näyttää siis varsin valoisalta (hehheh). Kyllä se tekeekin hyvää, että valon aika alkaa lisääntyä, sillä pimeys kieltämättä vaikuttaa mielialaan välillä liikaakin, kuten myös virkeystasoon.

Tänään tarkoituksena olisi lähteä tapaamaan lukioaikaisia ystäviä pitkästä aikaa. Heistä Oulussa asuvia lukuun ottamatta en olekaan nähnyt ketään aikoihin, luultavasti viime kevät-kesällä viimeksi. Olen kyllä aivan toivoton yhteydenpidossa, sillä kommunikointi tänä aikana on rajoittunut lähinnä Facebookiin, eikä sielläkään aina tule kyseltyä kuulumisia. Mukavaa on kuitenkin nähdä näitä ystäviä ja vaihtaa kuulumisia.

Aikaa ei ole paljon, ja haluan saada tämän päivän blogitekstini nettiin ennen lähtöä. Siksipä täytyy turvautua vanhaan ystävääni Googleen tähän hätään. Sarjakuva on aina in, joten päätinpä etsiskellä Mummo-sarjakuvia, jotka ovat mielestäni todella hauskoja.

Tämä ainakin sopii tähän talveen:

Tätä seuraavaa piti hetken miettiä, ennen kuin sytytti. Todellakin, mummo-parat, jotka joutuvat hiekoituksen uhreiksi. Huomioi auton rekisterinumero; jokaisen nuoren miehen unelma?


Vielä kolmas hauska sarja löytyi Mummo-sarjakuvablogista. Se liittyy oikeastaan uuteen vuoteen, mutta oli niin hauska ja oivaltava, että laitan sen kuitenkin tänne. Käykäähän lukemassa kyseisellä sivustolla enemmänkin, jos nämä stripit saivat hymyn huulillesi.


Anteeksi tämän päivän blogitekstin lyhyys kiireen vuoksi. Nauttikaa näistä sarjakuvista! Tuokoon ne hieman piristystä tähän pimeään vuodenaikaan. Huomenna se on jo aaton aatto, ja tämä blogikin lähestyy loppuaan. Heipä hei!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

21: Maan päälle eksynyttä kauneutta

Tänä aamuna oli vuorossa riisipiirakoiden teko jouluksi. Askaretta siis yhä riittää. Itse olen tehnyt piirakoita todella vähän, joten aluksi homma oli täysin hakusessa. Pienen kertailun jälkeen nuhruisen näköiset piirakat alkoivat jo näyttää hitusen siistimmiltä. Melko epämääräisiltä ne tosin vieläkin näyttivät äidin siististi rypytettyjen tuotosten vieressä. No, tekemällä oppii. Vielä piirakat eivät olleet miniäainesta, mutta ehkä jos sitä joka joulu opettelee vähäsen…

Tosiaan, kolme yötä jouluun on. Aatto alkaa jo siintää näkyvissä. Tänään sain viimeiset lahjatkin paketoitua vihdoin viimein. Huomenna olisi tarkoitus antaa ensimmäinen niistä ystävälle.
Lahjoista puheen ollen, Jostein Gaarderin joulumysteerion yhdeksästoista luku jäi mieleeni. Älä lue edemmäs, jos et halua kuulla juonipaljastuksia. Siinä oli edetty Myran kaupunkiin, jossa 300-luvulla oli piispa nimeltä Nikolaus. Minulle oli joukossa hieman uuttakin tietoa asioiden kulusta. Tässäpä kirjasta pieni pätkä, jossa enkeli Efiriel selittää Elisabet-nimiselle pikkutytölle Nikolauksesta:

“…Myrassa asui tuohon aikaan myös köyhä tyttö, jonka isä oli menettänyt koko omaisuutensa. Tyttö ei päässyt naimisiin, koska hänen isällään ei ollut varaa maksaa myötäjäisiä. Piispa Nikolaus halusi auttaa tyttöparkaa, mutta hän tiesi, että perhe oli liian ylpeä ottaakseen vastaan rahalahjan.
- Olisihan hän voinut panna rahaa tytön isän pankkitilille, Elisabet ehdotti.
- Niin olisikin, paitsi ettei tuohon aikaan vielä ollut pankkeja. Nikolaus kuitenkin keksi keinon. Hän livahti yöllä ulos ja kävi heittämässä pussillisen kultarahoja tytön kotitalon ikkunasta sisään. Näin tyttö pääsi naimisiin.
- Kylläpä Nikolaus oli kiltti.
- Hän ei tyytynyt tähän, sillä hänen mielestään oli niin hauskaa heitellä lahjoja ihmisten ikkunoista sisään, että hän teki niin toistekin.”

Viimeinen virke erityisesti huvitti minua. Tarinassa Nikolaus hohotteli ihan niin kuin nykyinen joulupukkikin, mikä myös oli melko huvittavaa. Samaisessa luvussa oli myös toinen kohta, jossa asia oli mielestäni hyvin ilmaistu. Tämä kohta on kehyskertomuksesta, jossa perhe on juuri lopettanut joulukalenterista paljastuneen tarinan lukemisen.

“Äiti nosti katseensa paperilapusta ja purskahti nauruun, joka vähitellen tarttui  myös Joakimiin, eikä isäkään voinut enää pysyä vakavana. Lopulta koko perhe hohotti yhdessä hyvän tovin.
Sitten äiti sanoi:
- Minusta tuntuu, että nauru leviää samalla tavalla kuin kedon kukat.
Isä ja Joakim eivät ymmärtäneet, mitä äiti tarkoitti, ja äiti selitti:
- Ne molemmat ovat osia taivaallista ihanuutta, joka on eksynyt maan päälle. Sehän leviää hyvin helposti.”

Tämä oli mielestäni hyvin sanottu. Nauru on todellakin taivaan lahja. Se antaa tälle elämällemme makua ja tuntuu kuin koko maailman kauneus olisi kätkettynä nauruun. En tietenkään tarkoita pilkallista naurua, vaan aidosta ilosta kumpuavaa naurua. Ja ajatella, kuinka erilaisia eri ihmisten naurut ovat. Jokainen niistä on kuin kaunis helmi, ja jokainen on erivärinen, eri kokoinen ja muotoinen, mutta jokikinen on mittaamattoman arvokas.
Itse tosin olen huomannut, että nauruni on muuttunut vuosien varrella jonkin verran. Ehkä se muuttuu sitä mukaa kuin ihminenkin. Saman ilmiö toistuu käsialan kohdalla. On todella hämmästyttävää katsoa omaa kirjoitustani parin vuoden takaa, sillä se on melko erilaista nykyiseen verrattuna. Käsialani tuntuu muuttuneen vaiheittain, mutta toisinaan elämänmuutokset ovat saattaneet tuoda melko yhtäkkisen muutoksen.
Nopean päiväkirjojen selailun jälkeen havainnoin tällaista: vuonna 2005 kirjoitustyylissäni näkyy selvä muutos. Entinen terävä kirjoitus muuttuu pyöreämmäksi, ja i:n pisteet on piirretty palloiksi. 2005 olikin tärkeä muutoksen vuosi minulle, tein silloin nimittäin kunnollisen päätöksen seurata Jeesusta. Pyöreys ja siisteys lisääntyvät vähitellen, kunnes vuoden 2007 lopun ja vuoden 2008 puolivälin välillä näkyy jälleen selkeä muutos terävämpään suuntaan. Olin tuona vuonna melko masentunut ja kasvoin henkisesti ja hengellisesti valtavasti. Tuon ajan käsialani alkaa jo muistuttaa selkeästi nykyistä käsialaani. Kuitenkin masennuskauden loputtua käsialassani näkyy taas pyöristymistä ja se muuttuu enemmän kaunokirjoitusta muistuttavaksi. Sitten kaunokirjoitusmaisuus alkaa taas hävitä.
Käsialani onkin melkoisen vaikea tapaus, sillä vain puolen vuoden aikana kirjoittamassani tekstissä näkyy melkoisia vaihteluita. Luultavasti mielialoilla on jotain tekemistä asian kanssa, sillä ollessani hyvällä tuulella  tykkään kirjoittaa lennokkaasti ja pyöreästi. Kiireessä kirjoitus on usein terävämpää, esimerkiksi luentomuistiinpanoissani, ja toisaalta myös kaunokirjoitukseen vivahtavaa (koska sanat on helppo kirjoittaa yhteen pötköön nostamatta kynää).

On mielenkiintoista jäädä seuraamaan, mihin suuntaan käsialani tästä lähtee kehittymään. Joudun kirjoittamaan paljon yliopistoa käyvänä, mikä muokkaa käsialaani jatkuvasti. On kuitenkin ihanaa, että minulla on juuri se oma tyyli kirjoittaa! Vaikka välillä saatankin katsoa kadehtien jonkun kaunista käsialaa, on se ihan oma käsiala se kaikkein paras (vaikka siitäkin saattaa välillä olla vaikeaa saada selvää...)

No niin, ensi kertaan taas!

tiistai 20. joulukuuta 2011

20: Laps hankeen hukkuu, unhoittuu

Päivät vain hupenevat koko ajan. Kohta on jo jouluaatto. Tänään kävin viimeinkin ostamassa viimeisenkin lahjan. Vihoviimeisestä kaupasta se sitten lopulta löytyi. Melkoinen vaiva, mutta toivottavasti se on lahjan saajalle sen arvoista.

Kävimme myös isotätieni luona kylässä. Siellä saimme tietää, että serkkuni Amerikasta on todellakin huomenna tulossa Suomeen. Vau. Hän on kieltämättä rohkea. Mietin vain, mitä hän mahtaa ajatella suomalaisesta joulunvietosta amerikkalaiseen tottuneena. Voin kuvitella jouluruokien olevan hienoinen tyrmistys, ellei Suomesta kotoisin oleva tätini sitten ole onnistunut säilyttämään suomalaisia ruokaperinteitä vuosien varrella.

Tänään minun pitäisi viimein saada loputkin lahjat paketteihinsa. Sen jälkeen puuttuu enää pakettikorttien kirjoittaminen. Olen pyrkinyt siihen, että niistäkin tulisi innolla odotettu yllätys, ja keksinyt joka vuosi jotain uutta. On ollut itse kirjoitettua runoa, laulun sanoja, origameja ja sen sellaista. Saa nähdä, mitä on luvassa tänä vuonna. Pieni idea minulla on, mutta yritän vielä pinnistellä aivosolujani kehittelemään jonkin vieläkin mukavamman yllätyksen. Suapi nähhä.

Netti lakkasi mystisesti toimimasta, joten luultavasti tämänkin päivän blogiteksti viivästyy. Kello on nimittäin jo nyt puoli kahdeksan. Vastoinkäymisiä, vastoinkäymisiä vain. Johtuukohan tämä siitä, että tänään sateli ihan mukavasti lunta. Puutkin saivat jälleen valkean hunnun päälleen, mikä sai valon taas moninkertaistumaan.

Ehkäpä vähitellen siirryn turhista jaaritteluista asiaan (tosin asian ja jaarittelun raja voi olla todella häilyvä…). Lainasin jo aivan kuun alussa kirjastosta runokirjan nimenomaan tätä blogia ajatellen. Kirjan nimi on Juhlat lähestyvät, ja siinä on runoja erilaisia juhlatilaisuuksia varten aina syntymäpäivästä pääsiäiseen. En kuitenkaan löytänyt mieleistäni runoa, joten tarkoitukseni oli palauttaa kirja ennen lomaa. Kuinka ollakaan, kirja unohtui pois matkasta viimeisellä kirjastokäynnilläni. Olin vallan hämmästynyt, sillä minullehan ei tapahdu tällaista koskaan (huom. sarkasmia).
Pakko kai minun on tästä opuksesta sitten edes yksi runo tänne laittaa. Joukossa oli todella hyviäkin runoja, mutta sen olen jo unohtanut. Muutama runo jouluosiosta oli kuitenkin tänään vielä lukematta, joten lueskelin loput tänään. Yksi niistä kosketti minua. Ja tänään, kun olen taas käynyt keskellä kaupoissa vallitsevaa härdelliä, ajattelin tämän runon olevan tähän päivään sopiva. Ja lisäksi haluan yhä vain sitkeästi muistuttaa, mikä joulussa on tärkeintä.
Olen katsonut netistä jouluisia piirrettyjä ja kokenut “facepalmin” hieman liian monta kertaa, kun niissä kerrotaan innoissaan joulun ytimen olevan rauha maan päällä ja yhdessä läheisten kanssa oleminen ja muu sellainen. Sekin on tärkeää, totta kai, mutta minne on unohtunut se seimen lapsi, joka syntyi maailman pelastajaksi? En minä ainakaan haluaisi, että minun syntymäpäivänäni kaikki intoilevat vain maailmanrauhasta ja siitä, että saavat olla läheistensä kanssa unohtaen minut kokonaan. “Laps hankeen hukkuu, unhoittuu”, näin siinä liian usein käy.

Toivottavasti en liikaa toista itseäni. Tämä runo on Leena Impiön kirjoittama.

NYT SEISAHDUN MÄ SEIMELLES…
Ei joulun alla jouda seisomaan.
Kädet täynnä työtä,
hartiat, pää, silmät täynnä työtä:
viimeiset paketit postiin,
leipomukset valmiiksi
ja kalkkuna täytetyksi
- ja entä joulusiivous?
Unohtuiko sukulaistädin kortti?

NYT SEISAHDUN MÄ SEIMELLES…
Ei joulunakaan jouda seisomaan.
Kädet ja vatsa täynnä,
kaapit, kellarit ja komerot kuormattuina.
Kuumat tortut kahvin kera
ja kirjamarkkinoiden uutuudet, 
lasten kinastelu paremmista lahjoista
ja punaisen paloauton hukkunut pyörä,
rapisevat neulaset joulukuusessa 
ja joulusukulaiset ja tuttavat.

NYT SEISAHDUN MÄ SEIMELLES…
Ehkä sitten joulun jälkeen,
kun joudan paremmin.
Mutta missä olikaan se seimi?
Sitä ei näkynyt koko aikana.
Ei joulukirkossakaan, kun oli niin paljon väkeä
ja papin puku oli niin komea
ja kynttilät ja kuusi niin ihastuttavat
ja Enkeli Taivaan nousi kattoon.
Se seimi - missä lienee, vanhanaikainen
tai oikeastaan, onhan sillä arvo,
vanhat esineet kun taas ovat muodissa.
Pitäisi etsiä jostakin jos saisi
tai yrittää jäljitellä.
Mutta sitä ei saa edes suurella rahalla, 
sillä
oikea seimi on hiljaisessa sydämessä,
siinä kaikkein riisutuimmassa,
siinä huomaamattomassa - niin kuin talli -
siellä, missä ei ole muuta, mutta on kaikki.
Rikkain joulu, jossa on kaikki.


Kirjasta Juhlat lähestyvät, Gummerus Kirjapaino Oy, 1998

maanantai 19. joulukuuta 2011

19: Miltä näyttävät jäljet takanapäin?

Ah, on se ihanaa olla täällä maalla. Tuntuu kuin omalla kohdalla olisi toteutunut Tulkoon joulu -laulun toive:

"Tahtoisin päästä
paimenten mukaan,
unohtaa kiireen
ja melun rasittavan"


Kävin tuossa pienen pienellä kävelyllä, ja hiljaisuus kyllä hiveli ihanasti korvia. Ei liikenteen melua eikä varsinkaan lumiauran hirmuista kolinaa. Tiellä oli mukavaa ihan pistää tanssiksi, kun ei tarvinnut kuikkia olan taakse, että onko ketään näkemässä. Kolmantena adventtina saamani hiertymät jaloissa vain vieläkin jaksavat vaivata, kiitos viimeviikkoisen ahkeran kävelyn joka paikkaan, minkä vuoksi haavat eivät päässeet umpeutumaan. Nyt oikean jalan hiertymä on jo varsin hyvällä tolalla, mutta vasemmassa jalassa haava ei meinaa millään umpeutua kunnolla. Parempaan päin sekin onneksi jo on.

Ainoa varjopuoli maaseudussa on se, että ulos ei ole oikein mieltä mennä hämärän tulon jälkeen. Toisaalta katulamput eivät sotke kauniin sinistä, puhdasta hämärää, mutta kun tulee pimeä, niin tuolla ulkona on oikeasti pimeää. No, ainakin on hyvä syy herätä aiemmin, että ehtii olla ulkona valoisalla.

Se on muuten tosiaankin jouluviikko. Vielä viimeiset askareet ja valmistelut pitäisi hoitaa. Ystäviäkin olisi tarkoitus vielä nähdä ennen joulua. Ihanaa, kun kohta vihdoin on joulu! Tänään sain vihdoin viimein aloitettua muutamien lahjojen viimeistelyn. Hahaa, siitä tulee hieno.

Olen pahoillani, että blogitekstini tulevat yhä myöhempään ja myöhempään. Mutta kaipa olette siihen jo tottuneet. Asia on nimittäin niin, että ajatukset lähtevät usein liikkeelle vasta iltasella. Lisäksi rajoittavana tekijänä on se, että kun vihdoin viimein voisin kirjoittaa blogitekstini, alkavat totta kai vanhempani katsomaan netistä tv-ohjelmia. Ja kun täällä korvessa on jo valmiiksi hidas netti, ei sitä viitsi entisestään hidastaan menemällä toisellakin koneella surffailemaan.

Tänään ajatukseni lähtivät yllättäen poluille, jotka oikeastaan kuuluisivat  perinteisesti uuteen vuoteen. Nimittäin siihen, olenko tänä vuonna saavuttanut sitä, mitä toivoin ja tavoittelin. Alkuvuoden ajatukset asiasta ovat hämärän peitossa, mutta mieleeni tulivatkin lähinnä kesällä ylös kirjatut toiveet ja odotukset tulevalle lukukaudelle. Nyt kun on loma, näitä ajatuksia on kenties ihan aiheellistakin pohtia.
Erityisesti Juhannuskonferenssi oli uusien päätösten aikaa. Ikävä kyllä juhannuksesta syyskuuhun on näköjään liian pitkä aika, sillä koulun alkuun mennessä näitten päätösten lujuus oli huomattavasti löystynyt. Jotakin niistä on selvästi jäänyt elämään tähän syksyyn, muttei niin vahvana kuin olisin toivonut.
Monia hyviä asioita tässä syksyssä on ollut, ja olen todella iloinen, että olen onnistunut kehittämään itselleni tavan lukea edes vähän Raamattua ja rukoilla aamulla ennen kouluun lähtöä. Se antaa tietynlaisen siunauksen koko päivään, ja toivoisin että saisin tämän tavan kantamaan myös muihin kuin koulupäiviin. Löperömmin vietettyinä aamuina se näet liian helposti unohtuu.
Yksi tavoiteistani oli myös oman paikkani etsiminen seurakunnassa. Tämä asia on sentään edistynyt, sillä olen päässyt palvelemaan Tervetulotiimissä. On ollut ihanaa päästä välillä tekemään jotakin sen pelkän penkissä istumisen sijaan. Kuinka kauan minä olenkaan aivan turhan takia epäröinyt ja pyytänyt johdatusta. Parempi olikin loppujen lopuksi vain rohkeasti lähteä kokeilemaan sitä, mikä kiinnosti.
Ja ehkäpä jossain vaiheessa löytyisi myös muita tapoja palvella? Toivottavasti.

Vaikeinta minulle on yhä muistaa, että aarretta ei saa ilman peltoa. Se, että usko vaatii työtä ja uhrauksiakin. Olen koettanut opetella pukemaan alttiuden kenkiä jalkaani, mutta nauhojen solmiminen ei aina tahdo onnistua. Joskus nauhat menevät ihan solmuun ja joskus unohdan, miten päin se rusetti tehtiinkään.
Liian monta kertaa olen tänä syksynä epäröinyt ja siksi kävellyt liian monen apua tarvitsevan ohi. Liian monta kertaa en ole edes huomannut heitä. Hyvyyden eteen -kampanjan  hyvien tekojen saldokin näyttää pyöreää nollaa. Miksi se on niin vaikeaa? En tosiaankaan tiedä.
Onneksi saan olla armon alla ja pyytää kerta toisensa jälkeen omaa typeryyttäni anteeksi. Välillä todellakin mietin, miksi Jumala on antanut armonsa tämmöisellekin pösilölle. Yritän parhaani mukaan oppia virheistäni ja myös rukoilla sen puolesta, että Jumala vaikuttaisi minussa muutoksen. Eihän tässä yhtikäs mitään tulisi, jos yksin pitäisi yrittää. Onneksi on Taivaan Iskä, joka pitää huolta minusta. Ja sinusta myös.


Voi ei. Minä vähän niin kuin lupasin jo itselleni, että tänä vuonna en linkitä tätä kappaletta enää mihinkään, mutta sen sanat sopivat aivan liian hyvin tähän blogitekstiin. Kyseessä on ehdottomasti yksi suosikkijoululauluistani, jota kuunnellessani silmäni eivät ole pysyneet kuivina siitä lähtien kun kuulin sen ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Tänäkin jouluna kuunnellessani sen ensimmäistä kertaa kyyneleet valuivat poskilleni. Tämä on vain niin kaunis ja tähän kiteytyy koko joulun ydin.

Tässä se siis on, Relient K:n I Celebrate the Day


And with this Christmas wish is missed
The point I could convey
If only I could find the words to say to let You know how much You've touched my life
Because here is where You're finding me, in the exact same place as New Year's eve
And from a lack of my persistency
We're less than half as close as I want to be

And the first time
That You opened Your eyes did You realize that You would be my Savior
And the first breath that left Your lips
Did You know that it would change this world forever

And so this Christmas I'll compare the things I felt in prior years
To what this midnight made so clear
That You have come to meet me here

To look back and think that
This baby would one day save me
In the hope that what You did
That you were born so I might really live
To look back and think that
This baby would one day save me

And I, I celebrate the day
That You were born to die
So I could one day pray for You to save my life


sunnuntai 18. joulukuuta 2011

18: Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa

Ensinnäkin: hyvää neljättä adventtia! Sieltä se joulu vähitellen joutuu tänne Pohjolaan. Toivon mukaan ensi viikolla tulisi sitä luntakin myös etelään, ettei joulu sentään aivan mustaksi jäisi.

Eilen oli siis viimein luvassa rakkaseen lapsuudenkotiin lähtö. Aamupäivä ja osa iltapäivääkin kului kämpän puunaamisessa, hinkkamisessa ja hankaamisessa lähtökuntoon. Sitten huristeltiin autolla läpi tummenevan hämärän, ja perillä odottikin lämmin ja kotoisa tunnelma. Ah, heti kun astuu kotiovesta, tuntee joulun olevan jossain aivan lähellä. Vaikka kuusi ja hyasintit eivät vielä tuoksuneetkaan, silti paikka oli kuin jonkinlainen joulun tyyssija, täällä kun sinkkutyttönä on kaikki joulut vietetty tähän tähän asti.

Tänään kävin hieman tarkastelemassa, mitä täällä on tapahtunut. Ulos oli pystytetty hienoja lumiukkoja ja -hevosia ja lumilyhtykin. Tuli suorastaan syyhy päästä itsekin taiteilemaan lumesta jotakin, mutta pieni flunssanpoikanen kuiskasi minulle, että ehkä kannattaisi lykätä sitä hieman.
Liiteriin ja ladon seinää vasten nojaamaan oli tuotu jo joulukuusiehdokkaita. Isän maku on hieman erilainen kuin minun, mutta yksi ihanan tuuhea ja kaunis yksilö löytyi liiteristä. Kuusia pitää sen vuoksi olla monta kappaletta, että osa viedään muun muassa isotädeilleni.  Toivottavasti se tuuhein jää sittn meille, ellei vielä kauniimpaa yksilöä löydy.

Illasta lähdimme naapuriin viettämään perinteistä glögi-iltaa juustotarjottimen äärelle. Sen jälkeen menimme vielä kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Eli tänään on saanut todellakin nauttia jouluisista toimista ja kyllä se tunnelma ottaa tarttuakseen. Välillä tosin huomiota hartaasta joululaulujen laulamisesta vei kaksivuotiaan siskonpojan tempausten seurailu. Mutta ei se mitään, ei sitä pidä asioita liian vakavasti ottaa. Ja oli kyllä aivan ihanaa päästä laulamaan rakkaita lauluja, vaikka alkava nuha hieman laulamista vaikeuttikin. Mutta ei se mitään, minähän hoilaan kunnes ääni lähtee (ja vaikka ääni lähtisikin, mikä nähtiin viime kesänä).
Pitäisi vain vielä viritellä omaan huoneeseen jouluvalot, niin sitten voi illoin tunnelmoida niiden valossa. Kynttilöitäkin olisi kiva sytytellä. Jokohan sitä olisi aika voittaa traumansa ja uskaltaa sytyttää tulitikku? Kotona Oulussa on sentään pitkävartinen sytytin, mutta en ottanut sitä mukaan tänne. No, katsotaan...

Kauneimpiin joululauluihin mennessä sitä aina lapsenomaisesti jännittää, että mitähän lauluja siellä vihkossa tänä vuonna mahtaa olla. Sieltä löytyy aina mukavia yllätyksiä, kuten viime vuonna God Rest Ye Merry Gentlemen -laulun suomennos. Tänä vuonna yhtä suuria yllätyksiä ei ollut, mutta opettelimme vihkossa olevan uuden laulun nimeltä Loistaa. Se on Norjassa hyvin tunnettu joululaulu, jonka Anna-Mari Kaskinen on suomentanut. Pidin laulusta kovasti. 
Ensin ajattelin liittää tämän laulun sanat tähän blogimerkintään, mutta löysinkin mielenkiintoisemman aiheen etsiskellessäni valmiita sanoja netistä. Nimittäin mielestäni monista joululauluista se säkeistö, joka aina unohdetaan on mielestäni se kaikkein paras. Onhan viimeinen säkeistö tavallaan koko laulun loppuhuipennus; muissa säkeistöissä aihetta vielä prosessoidaan, mutta viimeisessä tuodaan pointti selkeästi esille.
Esimerkiksi kaikille tutusta laulusta Joulupuu on rakennettu unohdetaan aivan liian usein se minun mielestäni paras viides säkeistö, joka menee näin:

"Anna, Jeesus, henkes valon
jälleen loistaa sieluumme,
sytytellä uskon palon.
Siunaa Jeesus joulumme."

Toinen esimerkkini on yllättävä löytöni, nimittäin laulusta Joulun kellot pois jätetty alkuperäinen neljäs säkeistö, josta en ole kuullutkaan, ja arvelen ettei moni teistäkään. Säkeistöjä oli siis alkuperäisessä runossa viisi, mutta toiseksi viimeinen jätettiin pois (näin ainakin ymmärsin). Tämä on tietenkin ilouutinen sille, joka inhoaa kyseistä laulua, mutta itse pidän tästä pois jätetystä säkeistöstä kovasti. 
Jotta kokonaisuus hahmottuisi, liitän tähän koko laulun ylimääräisen säkeistönsä kanssa. Lihavoin puuttuvan säkeistön, jotta saatte kuvan siitä, mikä niistä se on. Ylipäätään laulussa kyllä on todella hyvät sanat, ainakin minun mielestäni. Kirkon tunnelmaa ja kellotkin korottavat syntynyttä Vapahtajaa.

"Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa. 
Kautta avaruuksien
kaikuu laulu riemuinen:
Jeesus tullut on!

Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
Taivahalla säteillen
välkkyy sarja tähtösten:
Jeesus tullut on!

Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
Kirkkaat joulukynttilät 
lempeästi hymyyvät:
Jeesus tullut on!
 
 Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
vanhus valkohapsinen,
kuiskaa katse säteillen:
Jeesus tullut on!

Hiljaa, hiljaa
joulun kellot kajahtaa.
Kaikuu laulu lapsosten
kirkkahasti helkkyen:
Jeesus tullut on!"
 
Enempää esimerkkejä minulla ei ole, ja ehkä nämä riittävätkin. Kehotan kuitenkin itse kutakin kiinnittämään erityistä huomiota laulun viimeiseen säkeistöön, koska se on usein kaikkein tärkein, sillä siinä tullaan johonkin lopputulokseen.
Hmm. Itse asiassa Joulun kellot oli todella huono esimerkkinä ja tuhosi melkeinpä koko pointtini, sillä se ei kyllä erityisemmin toteuta tätä mallia lainkaan. Tärkein kulkee mukana jokaisessa säkeistössä: Jeesus tullut on. Ja itse asiassa, miten niin joulukellot soivat hiljaa? Kovaa pikemminkin. 
 
Anteeksi, jos aiheutin jollekulle mielipahaa arvostelemalla rakasta joululaulua. Oikeasti pidän kappaleesta paljon! Ihan oikeasti!

No niin, jouluiloa ja -rauhaa teille kaikille! Huomiseen!


lauantai 17. joulukuuta 2011

17: Itsekästä joulua!

Eilen illalla ja tänä aamuna olen jälleen pohdiskellut joulun olemusta. Lähinnä tämä ajatuskulku lähti liikkeelle siitä, kun päässäni alkoi soimaan eräs tänä jouluna ensimmäistä kertaa kuulemani joululaulu. Se menee näin:

"I want a Hippopotamus for Christmas
Only a Hippopotamus can do..."

Tästä ajatukseni lähtivät harhailemaan siihen, kuinka itsekäs juhla joulu voikaan olla. Vaaditaan lahjoja, ja petytään jos niitä ei tule tarpeeksi tai jos jokin lahjatoive ei toteudukaan. Kuitenkin mielestäni pääpainon pitäisi olla antamisen ilossa ja iloisessa vastaanottamisessa. Ja eritoten siinä, että meille on annettu suurin lahja, mitä voi koskaan saada. Jeesus on epäitsekkyyden kaikkein suurin osoitus: Jumala lähetti oman poikansa maan päälle kärsimään syyttömänä kuoleman, jotta me, jotka emme sitä millään tavalla ansaitsisi, saamme elämän. Joulun pitäisi siis olla epäitsekkyyden juhla, mutta se on muuttunut liian usein itsekkyyden juhlaksi.
Täytyy myöntää, että itsekin olen liian usein syyllistynyt tähän. Mutta minkäs teet, kun ihminen on mitä on, synnin vallassa. Mutta toivon, että voisin jatkossa muistaa yhä useammin asettaa toiset itseni edelle. Jakaa iloa eteenpäin sen sijaan että valitan ja kiukkuan, kun kaikki ei mene oman mielen mukaisesti. Siihen pyrin myös joulukalenterissani, ja tässä blogissakin. Että voisin tuottaa muille jouluiloa. Liian usein sitä kuitenkin väsyneenä tahtoo ajatella, että ihan sama sen sijaan, että antaisi kaikkensa.

No, nyt voi ainakin sanoa nähneeni edes jonkin verran vaivaa. Aihetta eteenpäin vei nimittäin myös Topeliuksen satu Peikkojen joulu, jonka tulin tänään lukeneeksi. Se kuvaa todella hyvin sitä, mitä itsekkyys tuo tullessaan: pelkkää murhetta itselle ja toisille. Koska netistä kyseistä satua en löytänyt, kopioin sen itse. Olen pahoillani, jos sekaan on jäänyt kirjoitusvirheitä! (Kirjassa valmiiksi olleista kielioppivirheistä en katso olevani vastuussa.)

Peikkojen joulu

Pienessä kauniissa talossa tuolla kadunkulmassa oli jouluaattona hyvin valoisaa. Kynttilät tuikkivat suuressa joulukuusessa, jota koristivat kauniit tähdet, makeiset ja omenat, pöydällä paloivat haarakynttilät, ja jos eteisestä kuului rapinaa tai kopinaa, oli lasten mahdoton pysyä hiljaa. Ja siinäpä jo tulikin joulupukki sisään ja kysyi tapansa mukaan, olivatko lapset olleet kilttejä. Kaikki vastasivat yhdestä suusta, että olivat.
- Vai niin, sanoi joulupukki. - Jos lapset ovat olleet kilttejä, ei kukaan jää ilman lahjoja. Mutta sen sanon heille, että minulla on tänä vuonna vain puolet joululahjoista.
- Minkä tähden? kysyivät lapset.
- Minä kerron sen heille, sanoi joulupukki. - Tulen kaukaa pohjoisesta ja olen raottanut monen köyhän mökin ovea ja nähnyt monta pientä lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaakaan syötävänään jouluaattona. Sen vuoksi annoin puolet lahjoista heille. Eikö se ollut oikein tehty?
- Oli oli, se oli oikein, se oli kiltisti tehty, huusivat lapset. Vain Riku ja Lotta olivat ensin vaiti, sillä Riku oli ennen melkein aina saanut kaksikymmentä joululahjaa ja Lotta kolmekymmentä. Heistä tuntui että he kärsivät vääryyttä, jos saisivat vain puolet siitä.
- Eikö se ollut oikein? kysyi joulupukki uudestaan.
    Silloin Riku kiepsahti kantapäillään ja murahti: - Miksi tänä vuonna on niin kurja joulu? Peikoillakin on parempi joulu kuin sinun tuomasi.
    Ja Lotta puolestaan rupesi itkemään ja sanoi: - Saanko minä vain viisitoista joululahjaa? Peikoilla on tänä iltana paljon paljon parempi joulu.
- Vai niin, sanoi joulupukki, - jos se siitä kiikastaa, niin minä vien teidät heti sinne.  Ja hän tarttui toisella kädellä Rikuun, toisella Lottaan ja veti heidät mukaansa, vaikka he pyristelivät kaikin voimin vastaan.
    Hii ja hui, niin sitä mentiin halki ilmojen. Ennen kuin lapset tajusivatkaan, he seisoivat keskellä suurta metsää lumessa. Oli hirveän kylmä, ja lumi tuiskusi niin sakeana, että suurten kuusien hahmot tuskin häämöttivät pimeässä, ja susien ulvonta kuului metsästä. Mutta joulupukki - hänpä oli tiessään, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hänen piti vielä sinä iltana käydä katsomassa niin monta lasta, jotka olivat kiltimpiä kuin Riku ja Lotta.
    Lapset rupesivat nyt huutamaan ja itkemään, mutta kuta kovempaa he huusivat, sitä lähempää kuului susien ulvonta. - Tule Lotta, sanoi silloin Riku, - meidän täytyy päästä johonkin mökkiin tässä metsässä.
- Tuolta taitaa pilkottaa hiukan valoa, sanoi Lotta - Mennään sinne.
- Ei se mitään valoa ole, sanoi Riku, - jääpuikot vain kiiltävät puiden oksilla.
- Minusta tuolta edestä häämöttää suuri vuori, sanoi Lotta. - Mahtaako se olla Rastegaise, jonne Sampo Lappalainen ratsasti mestarisudella talviyönä.
- Mitä sinä höpötät! vastasi Riku. - Rastegaise on ainakin seitsemänkymmenen peninkulman päässä meiltä. Mutta kiivetään vain vuorelle, sieltä näkyy paremmin ympärille.
    Sanottu ja tehty. Lapset kiipesivät korkeitten kinosten halki, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden ja pääsivät hetken päästä vuoren luo. Siinä oli pieni ovi, ja ovesta loisti jotain valontapaista. Riku ja Lotta lähtivät sitä kohti, ja pian he suureksi hämmästyksekseen huomasivat, että he olivat kuin olivatkin Rastegaisella peikkojen luona. Mutta oli myöhäistä peräytyä, ja sitäpaitsi sudetkin olivat niin lähellä, että ne miltei tirkistivät ovesta sisään.
    Riku ja Lotta pysähtyivät ihmettelemään ovensuuhun ja näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Niitä oli varmasti monta tuhatta, mutta ne olivat kaikki pieniä, tuskin kyynärän mittaisia, ja kaikki harmaita ja ryppyisiä ja vikkeliä, ihan niin kuin kerrotaan sadussa, jonka päähenkilö on Sampo Lappalainen. Pimeä ei heitä pelottanut, sillä kynttilöiden sijasta peikoilla oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita kantoja, jotka hohtivat pimeässä. Mutta kun ne tahtoivat oikein korkean ilotulituksen, ne silittelivät isoa mustaa kissaa, niin että se säkenöi, ja silloin moni jo huusi: “Älkää, älkää, tulee liian valoisaa, silmiin koskee!”
    Kaikille maailman peikoille on näet yhteistä se, että ne  kaihtavat valoa ja suuttuvat, jos joku näkee ne sellaisina kuin ne ovat. Sen vuoksi vietettiin nyt suurta juhlaa, sillä peikot olivat huomanneet että päivät lyhenivät lyhenemistään vuoden kallistuessa loppua kohti ja yöt pitenivät. Ja silloin peikot taas uskoivat - niinkuin joka jouluna, sillä on niin helppo uskoa siihen mitä toivoo - ettei päivä enää koskaan valkenisikaan, vaan yö pysyisi, ja siitä he tulisivat niin iloisiksi että tanssivat vuoren sisään ja pitivät hauskaa joulua omalla tavallaan, sillä ne olivat kaikki pakanoita eivätkä paremmasta joulusta tienneet.
    Kaikesta huomasi, ettei peikkoja paleltanutkaan, sillä he tarjoilivat toisilleen jäämakeisia kylmässä talviyössä ja puhalsivat ensin jääpalasille, etteivät ne olisi liian lämpimiä suuhun pannessa. Hienoina ruokina tarjoiltiin myös käärmekakkua ja hämähäkinjalkoja, ja joulukuusikin siinä oli jääpuikoista, ja muuan pikkupeikko oli joulupukkina.
    Julma jättiläinen, tunturien kuningas, ei tänä vuonna ollut peikkojen luona, sillä aina siitä lähtien kun hän pakahtui kiukusta Inarin pappilan pihassa, ei kukaan tiennyt minne hän oli joutunut, ja moni luuli että hän oli muuttanut Huippuvuorille hallitakseen pakanamaata ja paetakseen mahdollisimman kauas kristityistä ihmisistä. Hän oli jättänyt pohjoisen valtakuntansa kuninkaalle, jonka nimi oli Mundus ja joka oli synnin ja pimeyden ruhtinas. Tämä istui keskellä suurta salia ja hänen vieressään oli peikkojen kuningatar Caro (vaikka se kuulostaakin ihan koiran nimeltä); heillä kummallakin oli pitkä parta. He antoivat toisilleen joululahjoja kuten muutkin. Mundus-kuningas antoi Caro-kuningattarelle niin pitkät puujalat, että kun hän kiipesi niiden varaan, hänestä tuli maailman suurin ja ylhäisin kuningatar, ja Caro-kuningatar antoi Mundus-kuninkaalle lahjaksi niin ison kynttilänsammuttajan että hän voi sillä sammuttaa kaikki maailman kynttilät. Moisen sammuttajan varmasti moni ottaisi mielellään lahjaksi peikoilta.
    Nyt kuningas Mundus nousi valtaistuimeltaan ja piti ympärillään oleville peikoille mahtavan puheen, jossa julisti että pian sammuisivat kaikki kynttilät ja valot, pimeyden varjot jäisivät ikuisesti peittämään maata ja peikot hallitsisivat maailmaa. Peikot huusivat siihen minkä kurkusta lähti: - Eläköön, eläköön suuri kuningas Mundus, eläköön kaunis kuningatar Caro, eläköön synnin ja pimeyden ikuinen valta! Hip, hip, hip, hurraa!
     Kuningas sanoi: - Missä on ylimmäinen tähystäjäni, jonka lähetin vuoren korkeimmalle huipulle tutkimaan näkyykö maailmassa enää yhtään valon häivettä?
    Tähystäjä tuli ja ilmoitti: - Suuri on valtasi, herra kuningas. Joka puolella on vain pimeää.
    Hetken kuluttua kuningas sanoi uudelleen: - Missä on ylimmäinen tähystäjäni? - Ja tähystäjä tuli.
-  Herra kuningas, hän sanoi, - minä näen kaukana taivaanrannalla aivan pienen valon, niin kuin tähti tuikahtaisi mustan pilven lomasta. - Ja kuningas sanoi: - Mene takaisin vuoren huipulle!
    Hetken kuluttua kuningas taas sanoi: - Missä on tähystäjäni? - Ja tähystäjä tuli.
- Herra kuningas, hän sanoi, - raskaat lumipilvet peittävät taivaan enkä näe tuota pientä valoa. - Kuningas sanoi: - Mene vielä takaisin vuoren huipulle.
Hetken kuluttua kuningas taas sanoi: - Missä on tähystäjäni? - Ja tähystäjä tuli.  Mutta silloin kuningas huomasi että tähystäjä vapisi kiireestä kantapäähän ja oli aivan sokaistunut.
Kuningas sanoi: - Sinä uskollinen tähystäjä, miksi sinä vapiset? Ja kuinka olet tullut noin sokeaksi?
Tähystäjä sanoi: - Herra kuningas, pilvet ovat haihtuneet ja taivaalla loistaa tähti, suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet. sen vuoksi minä vapisen ja sen näkeminen sokaisi silmäni.
Kuningas sanoi: - Mitä tämä merkitsee? Eikö valo ole sammunut ja pimeys vallannut maailmaa ikuisiksi ajoiksi?
    Mutta kaikki peikot seisoivat hänen ympärillään vaiti ja vavisten eikä kukaan vastannut.
    Vihdoin sanoi yksi: - Herra kuningas, täällä ovensuussa on kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; he ehkä tietävät enemmän kuin me.
Kuningas sanoi: - Tuokaa lapset tänne. - Riku ja Lotta raahattiin heti kuninkaan valtaistuimen luo ja voitte arvata että heitä pelotti. Kuningatar huomasi heidän kauhunsa ja sanoi eräälle tonttuakalle, joka seisoi valtaistuimen ääressä: - Tuo lapsiparoille hiukan lohikäärmeen verta ja sittiäisen kuorta virvoitukseksi, niin että he uskaltavat avata suunsa.
- Syökää ja juokaa! Syökää ja juokaa! sanoi akka. Mutta lapsilla ei ollut vähääkään halua.
    Kuningas sanoi lapsille: - Te olette nyt täällä minun vallassani ja minä voin noitua teidät variksiksi tai hämähäkeiksi. Mutta minä panen teille arvoituksen, ja jos osaatte ratkaista sen, annan viedä teidät vahingoittumattomina takaisin kotiinne. Suostutteko?
- Suostumme, vastasivat lapset.
- No niin, sanoi kuningas. - Mitä merkitsee, kun keskellä vuoden pimeintä yötä syttyy valo, vaikka kaiken valon pitäisi olla sammunut ja pimeyden ja peikkojen hallita maailmaa? Kaukana idässä näkyy tähti, joka loistaa kaikkia muita kirkkaammin ja uhkaa tuhota valtani. Sanokaa minulle, lapset, mitä tuo tähti merkitsee?
 Lotta sanoi: - Se on tähti, joka jouluyönä nousee Betlehemin ylle Juudean maalla ja valaisee koko maailman..
Kuningas sanoi: - Miksi se niin kirkkaasti loistaa?
Riku sanoi: - Siksi, että tänä yönä on syntynyt Vapahtajamme, ja hän on se valo, joka valaisee koko maailman. Ja tästä yöstä lähtien valo alkaa voimistua ja kaikki päivät pitenevät.
    Kuningas alkoi vavista valtaistuimellaan ja sanoi vielä:
- Mikä on sen valon herran ja kuninkaan nimi, joka on syntynyt tänä yönä ja tullut vapahtamaan maailmaa pimeydestä?
Lapset sanoivat yhteen ääneen: - Jeesus Kristus, Jumalan poika.
    Tuskin se oli sanottu, kun koko vuori alkoi täristä ja vavista ja sortua, myrskytuuli pyyhkäisi läpi salin, kaatoi kuninkaan valtaistuimen, ja tähti paistoi pimeimpiinkin onkaloihin, ja kaikki peikot haihtuivat kuin varjot ja savu, kunnes jäljelle jäi vain jäinen joulukuusi, ja sekin alkoi säkenöidä ja sulaa, ja korkealta taivaalta kaikuivat enkelten äänet huilunheleinä. Mutta lapset peittivät silmänsä käsillään eivätkä uskaltaneet katsoa ylös, ja heidän ylleen lankesi unen verho niin kuin silloin kun ihminen on hyvin uupunut, eivätkä he enää tienneet mitä vuoressa tapahtui.
    Kun he siitä heräsivät, makasi kumpikin sängyssään, uunissa räiskyi tuli, ja vanha Kaisa, joka aina heidät herätti, seisoi heidän vuoteittensa vieressä ja sanoi: - Nouskaa nyt kiireesti, että ehditte siitä joulukirkkoon!
    Riku ja Lotta nousivat istumaan ja tuijottivat ihmeissään Kaisaa: olisiko tämä vain kyynärän mittainen ja parrakas ja tarjoisi heille lohikäärmeen verta ja sittiäisen kuorta. Mutta mitä vielä! He näkivät sen sijaan, että kahvipöytä oli valmiina ja tuoreet joulupullat odottivat, sillä jouluaamuna lapsetkin saivat kahvia, vaikka eivät muulloin. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinää, kansa kulki virtanaan kirkkoon ja kaikissa ikkunoissa loistivat kynttilät, mutta kaikkein kirkkaimmin säteili kirkko.
    Riku ja Lotta katsoivat toisiaan  eivätkä uskaltaneet kertoa Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulupidoissa. Hän ei luultavasti olisi uskonut heitä, olisi vain nauranut ja sanonut että he olivat koko yön nukkuneet vuoteessa. Et sinä tiedä enkä minä tiedä eikä kukaan tiedä, kuinka sen asian laita oikein oli. Mutta jo sinä sen tiedät, ja minä sen tiedän, niin ei olla tietävinämme, ja jos ei kukaan sitä tiedä, niin ei kukaan liioin tiedä, tiedätkö sinä ja tiedänkö minä, ja nyt sinä tiedät mitä minä tiedän, siis en mitään, ja olisi hauska tietää mitä sinä tiedät ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.
    Mutta yhden asian minä tiedän: tyytymättömät lapset joutuvat aina ennemmin tai myöhemmin peikkojen pariin. Siellä he saavat jääpalasia, lohikäärmeen verta ja sittiäisen kuoria niiden hyvien lahjojen sijasta, joita he kotona väheksyivät. Sillä synnin ja pimeyden ruhtinas saa heidät valtaansa pikemmin kuin he uskovatkaan. Heille on silloin onneksi, jos he näkevät kirkkaan tähden nousevan maailman pimeyden ylle ja tietävät mainita sen nimen, jonka edessä kaikki pahuus käy voimattomaksi.
    Riku ja Lotta eivät unohtaneet peikkojen joulua. Ei siinä kylliksi, että heiltä jäivät kaikki joululahjat saamatta. He häpesivät käytöstään, häpesivät niin etteivät uskaltaneet nostaa silmiään ylös kirkossa jouluaamuna. Siellä oli valoisaa ja ihmeen kaunista: Betlehemin tähti oli laskeutunut sinne, sytyttänyt kaikki kynttilät ja saanut kaikkien kilttien lasten silmät ilosta loistamaan. Riku ja Lotta sen kyllä huomasivat, mutta eivät tohtineet katsoa ylös. He päättivät että heistäkin tulisi kilttejä lapsia. Ovatko he pitäneet lupauksensa? Minä en tiedä sitä, mutta uskoisin sen mielelläni. Kun sinä tapaat heidät, kysyhän!

Kirjasta Topeliuksen Kauneimmat sadut, 1989, Otava. Suomentanut Sirkka Rapola.



perjantai 16. joulukuuta 2011

16: Kaipaan joulurauhaa

Mitenköhän kummassa minä olen taas onnistunut lykkäämään asioita niin, että valtaisa vyöry tekemistä uhkaa kaatua koko ajan päälle. Tämä on viimeinen päiväni Oulussa ennen lapsuudenkotiin joulunviettoon lähtöä, ja kaikki kiire tuntuu asettuneen tälle päivälle. Tosin koko viikko on ollut yhtä hulinaa, mutta kaikki tuntuu kulminoituvan tähän päivään.

Toteutin tänään joululahjakierros numero neljän ja sainkin joululahjat ostettua - paitsi yhden. Kuinka tyypillistä. Kaikki tietämäni kaupat on koluttu, mutta ei vain ole tätä yhtä löytynyt. Eipä tässä auta muu kuin tehdä kotiseudulla vielä yksi etsintäkierros. Toisaalta olen helpottonut, että kaikki muu on nyt hankittuna, ja jos vain ehdin (kaiken muun lisäksi!), voin jo paketoida suurimman osan lahjoista.

Kiirettä kuitenkin helpottaa kovasti ajatus siitä, että kotona saa viimein hengähtää hieman. Silloin olen virallisesti lomalla vihdoin viimein. Stressaava kaupunkiympäristö saa vaihtua maaseudun rauhaan. Tosin kotona odottaa myöskin lauma hoitolapsia, mikä ei ole järin innostava ajatus rauhaa kaipaavalle ihmiselle.  No, he onneksi lähtevät sunnuntaina ja silloin rauhan pitäisi olla taattu ainakin jossain määrin.

Kuudestoista joulukuuta. Kuinka pitkällä me jo olemmekaan! Tuntuu, että kaikki kiire ja stressi ovat vieneet joulun jonnekin kauas pois. Toivottavasti joulutunnelma alkaisi vähitellen tulla aivan kunnolla. Tänä iltana on seurakunnalla nuorten joulujuhla ja sunnuntaina olisi tarkoitus mennä kauneimpia joululauluja lauleskelemaan. Nyt alkaa viimein palata mieleen, kuinka joulua rakastankaan. Eilen luin viime vuonna kirjoittamaani joulukalenteria, jonka viidennessätoista luukussa lempijoululauluni, En etsi valtaa loistoa, sanat. Kyyneleet nousivat silmiini, kun luin niitä ja mielessäni kuulin sen sävelen. Kuinka rakastankaan sitä laulua. Ja kuinka totta ne sanat ovatkaan. Joulussa ei ole kyse vallan ja kullan hakemisesta, vaan Jeesuksen löytämisestä seimessä.

Ja asiasta kukkaruukkuun. Palautin tänään yliopiston kirjastoon Winnie-the-Pooh-kirjan. Se on kyllä suunnattoman suloinen ja sympaattinen kirja. Kuitenkin ehkä enemmän pidän Milnen runoista kirjoissa When we were very young ja Now we are six. Keskiviikkona tosiaan lueskelin näitä runoja, ja niin tehdessäni mielessäni oli myös tämä blogi. Loppujen lopuksi löysin yhden ainoan joulurunon. Tämän runon laitan nyt myös iloksenne tänne, koska se oli minusta varsin hauska ja suloinen.

King John's Christmas, kirjoittanut A.A. Milne

King John was not a good man — 
He had his little ways. 
And sometimes no one spoke to him 
For days and days and days. 
And men who came across him, 
When walking in the town, 
Gave him a supercilious stare, 
Or passed with noses in the air — 
And bad King John stood dumbly there, 
Blushing beneath his crown.


King John was not a good man, 
And no good friends had he. 
He stayed in every afternoon ... 
But no one came to tea. 
And, round about December, 
The cards upon his shelf 
Which wished him lots of Christmas cheer, 
And fortune in the coming year, 
Were never from his near and dear, 
But only from himself. 

King John was not a good man, 
Yet had his hopes and fears. 
They’d given him no present now 
For years and years and years. 
But every year at Christmas, 
While minstrels stood about, 
Collecting tribute from the young 
For all the songs they might have sung, 
He stole away upstairs and hung 
A hopeful stocking out.

King John was not a good man,
He lived his life aloof;
Alone he thought a message out
While climbing up the roof.
He wrote it down and propped it
Against the chimney stack: 
“TO ALL AND SUNDRY -
NEAR AND FAR -
F. CHRISTMAS IN PARTICULAR.”
And signed it not “Johannes R.”
But very humbly, “JACK.”

“I want some crackers,
And I want some candy;
I think a box of chocolates
Would come in handy;
I don’t mind oranges,
I do like nuts!
And I SHOULD like a pocket-knife
That really cuts.
And, oh! Father Christmas, if you love me at all,
Bring me a big, red India-rubber ball!” 

King John was not a good man —
He wrote this message out,
And gat him to his room again,
Descending by the spout.
And all that night he lay there,
A prey to hopes and fears.
“I think that’s him a-coming now,
(Anxiety bedewed his brow.)
“He’ll bring one present, anyhow —
The first I’ve had for years. 

“Forget about the crackers,
And forget about the candy;
I’m sure a box of chocolates
Would never come in handy;
I don’t like oranges,
I don’t want nuts,
And I HAVE got a pocket-knife
That almost cuts.
But, oh! Father Christmas, if you love me at all,
Bring me a big, red
India-rubber ball!”

King John was not a good man —
Next morning when the sun
Rose up to tell a waiting world
That Christmas had begun,
And people seized their stockings,
And opened them with glee,
And crackers, toys and games appeared,
And lips with sticky sweets were smeared,
King John said grimly: “As I feared,
Nothing again for me!” 

“I did want crackers,
And I did want candy;
I know a box of chocolates
Would come in handy;
I do love oranges,
I did want nuts.
I haven’t got a pocket-knife —
Not one that cuts.
And, oh! if Father Christmas had loved me at all,
He would have brought a big, red India-rubber ball!” 

King John stood by the window,
And frowned to see below
The happy bands of boys and girls
All playing in the snow.
A while he stood there watching,
And envying them all...
When through the window big and red
There hurtled by his royal head,
And bounced and fell upon the bed,
An India-rubber ball!  

AND OH, FATHER CHRISTMAS,
MY BLESSINGS ON YOU FALL
FOR BRINGING HIM
A BIG, RED
INDIA-RUBBER
BALL!


P:S: Täytyy myöntää, että söin eilen tekemästani piirakasta 2/3. Se kyllä myös tuntui! Aijaih

torstai 15. joulukuuta 2011

15: Lahjaostoksilla osa 3

Kyllä, tänään ehdin viimein toteuttaa kolmannen lahjojen ostokierroksen. Tarkoituksena oli ostaa nyt melkeinpä kaikki lahjat. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan, mutta tämä kierros vaati kyllä yhtä paljon työtä kuin edellinenkin, eivätkä kaikki lahjat ole vieläkään hankittuina. Kuinka voikin olla niin vaikeaa löytää pienen pientä, täydellistä ideaa. Lopulta luovutin tämän idean suhteen ja ostin jotain muuta tilalle. Joka voi hyvinkin olla itse asiassa parempi idea kuin aiempi. Sitä kun joskus niin jääräpäisesti takertuu johonkin täydellisenä pitämäänsä ideaan.

Jalat olivat tuntien kaupungilla kiertelyn jälkeen melkoisen tohjona. Kotiin päästyäni heittäydyinkin vain väsyneenä sänkyyni lukemaan lainakirjojani. Kitchen Princess -niminen manga kyllä kieltämättä herätti omatkin kokkaushalut, ja lisäksi jääkaapissani oli jo pitkään vaativasti kutsunut lähes täysi paketti voita. Niinpä päätin viimein käyttää sen ennen kuin se pilaantuisi.
Laiskuus kuitenkin voitti, minkä vuoksi ainesosat olivat varsin rajalliset (kauppa olisi aivan vieressä, mutta eipä sinne enää puoli yhdeksältä illalla jaksa lähteä). Niinpä pienen googlettelun tuloksena päädyin tekemään piirakkaa mielenkiintoisella ratkaisulla: täytteeseen tulevan ransakankerman korvasin maidolla ja yhdellä munalla. Saa nähdä, millainen on lopputulos laihanlaisen munamaitoni kanssa. Tuolla se uunissa muhii ja alkaa kohta olla varmaankin valmista. Lopputuloskuvan ja -arvioinnin saatte siis vielä tässä blogimerkinnässä. Varsin hyvältä se ainakin näyttää ja tuoksuu.

Voisin oikeastaan todeta, että lomani on alkanut. Siitä esseen kirjoittamisesta ei nimittäin ole tullut yhtikäs mitään ja lähdeteoskin pitäisi palauttaa huomenna. Eli ellen sitten nouse huomenna kukonlaulun aikaan innokkaana kirjoittamaan, taitaa 'Suomen kehityksen keskeisten piirteiden 1700-luvulla' jonkinlaiseen kuosiin saaminen jäädä silkaksi haaveeksi. Varsinkin kun listasin jo ylös huomisen askareita ja varsin kiireiseltä näyttää! Eritoten, kun asunnossani jokainen pöytä on täynnä tavaraa ja kämppä olisi mukavaa saada ihan siedettävään kuntoon ennen lomalle lähtöä. (Pitääpä lisätä listaan siivous ja vielä pakkaaminenkin).


No niin, nyt on piirakka otettu uunista ja jäähtyy paraikaa. Pitää kohta mennä räpsimään kuvia ja maistelemaan. Hyvältä kyllä kieltämättä näyttää, ei se munamaito ehkä ollutkaan niin huono idea. Tosin pohjakin voi olla hieman mielenkiintoinen yhdisteltyäni erilaisia reseptejä ja muutettuani suunnitelmaa kesken kaiken.

 Hmmm... Kyllä tämä ihan syötävää on. Pohja on tosin hieman liian ohut (mutta se varmaankin vaihtelee...), mutta mukavan mureaa. Ei tämä siis täysi katastrofi ollut. Tosin asiaa voi tulla tiedustelemaan myöhemmin uudelleen, kun selviää, millaiset vatsanväänteet pikku piirakkani vielä aiheuttaa.

No niin, minä jään tänne mutustelemaan iltapalapiirakkaani (täytteinä on muuten kinkkua, pepperonia ja ylijäämäpaprikaa, joka myöskin piti syödä pois ennen lomaa). Voita jäi vielä, joten ehkäpä leipomisintoni kestää vielä huomiseen. Voisin tehdä vaihteeksi jotakin makeaa. Olen tämän syksyn ajan siis yrittänyt opetella laittamaan ruokaa (aiemmat kokomukset rajoittuvat lähinnä kotitaloustunteihin ja pakollisiin pullan tai muiden leivonnaisten pullavuoroja varten leipomiseen). Mitään makeaa en olekaan tainnut tähän mennessä vielä tehdä. No, katsotaan. Kuulemiin!

Niin, tässä tosiaan nämä kuvat hienosta leipomuksestani.


keskiviikko 14. joulukuuta 2011

14: Lapsuusmuistoja

Tentti numero kaksi on viimein ohi, HUH. Nyt saa vähän hengähtää, vaikka toisaalta esseetäkin pitäisi kirjoitella... 

Tänään olen ollut lapsuustunnelmissa. Johdantona toimi se, että lueskelin yliopiston kirjastossa A.A. Milnen runoja. Aivan ihania. Mukavan lapsekkaita ja reippaita ja hauskoja. Kertovat mahtavasti lapsuudesta.

Jatkoa tämä aihe sai kotimatkalla, kun yhtäkkiä tajuntaani tunkeutui jostain muisto. Muisto siitä, kuinka ala-asteen parilla viimeisellä luokalla teimme tyttöporukalla lyhyitä näytelmiä tunneilla esitettäviksi. Meitä oli seitsemän tyttöä samalla luokalla, koulumme kun oli pieni, ja keksimme kaikenlaisia ideoita. Liioittelematta voin sanoa, että jotkut niistä olivat todella typeriä, mutta joukossa oli yllättäviä helmiäkin. Mieleeni tullut muistonpätkä koski nimittäin muutamaa näytelmää, joissa olimme Teräsmummoja, jotka pelastavat maailmaa. Aivan loistava idea, supermummoja! Kehittelin aiheesta myös sarjakuvaa, mutta en ole varma, sainko sitä koskaan valmiiksi. Tämä olisi hienoisen jatkokehittelyn kanssa loistavaa sketsimateriaalia! Pitääpä pistää korvan taa.

Teräsmummoista ajatukseni siirtyivät jouluisempiin näytelmiin, nimittäin ala-asteen joulujuhliin. Minulla on mahtavia muistoja ala-asteaikojen joulujuhlista. Aloinkin siinä kotiin kävellessäni muistella järjestyksessä joulujuhlia ykkösluokalta alkaen. Helppoa se ei ollut, sillä vuodet ovat iän karttuessa sekoittuneet toisiinsa niin, ettei voi olla täysin varma, millä luokalla oli mitäkin.
Ykkösluokan joulujuhlan ohjelmanumerot muistan hyvin. Meillä oli muun muassa esitys, jossa kullakin oli erilainen paketti ja siitä piti lausua tietty runo. Olin iloinen, kun sain kaikkein suurimman paketin. Jos oikein pinnistelen, voin vielä lähestulkoon muistaa oman runoni. (Saattaa tosin olla, että tämä ohjelmanumero olikin vasta kakkosluokalla. En ole aivan varma.) Toinen, mielestäni aivan upea idea, oli sellainen, että meille oli tehty t-paitaan tontun naama ja sen lakki peitti naaman ja ylävartalon. Näytti siis kuin tontun kasvot olisivat olleet mahan kohdalla. Sitten meidän piti marssia jonossa Tonttuparaati-kappaleen tahdissa. Olimme varmasti todella hienon näköisiä, me pienet ykköluokkalaiset katsomassa vasemmalle, kun laulussa käsketään "katse oikeaan". 
Muistelen myös, että esitimme Tontut ja keijut -kappaleen leikkeineen. Nauhoitimme kappaleen itse, niin että laulumme kuului siinä. Minua nolotti, koska eräs luokan tyttö piteli nauhoituksessa mikrofonia ja aivan lopussa hän työnsi sen suoraan minun eteeni niin, että vain minun ääneni kuului! En tosin ole varma, oliko äänite lopullisessa esityksessä, vai oliko se pelkkä kokeilu. Joka tapauksessa jouduimme siis jakautumaan tyttö-poikapareihin esitykseen ja tietenkin jokainen olisi halunnut olla luokan mukavimman pojan kanssa pari. En ole varma, mutta muistelisin, että itselleni sattui totta kai luokan inhottavin poika, joka olikin siihen aikaan melkoinen kiusankappale. 
Kakkosluokan joulujuhlasta muistan ainoastaan, että olin silloin ensimmäistä kertaa mukana kuorossa. Opin uusia joululauluja, Maa on niin kaunis ja Joulumaa. Hauskaa, että muistan sen vielä niin hyvin, vaikka nykyisin kyseiset kappaleet muistaa ulkoa etu- ja takaperin. Silloin pohdin Maa on niin kaunis -laulun sanoja, enkä ymmärtänyt hölkäsen pöläystä! Ihmettelin varmaankin, kuinka miesten polvet liittyvät jouluun ("Miespolvet vaipuvat unholaan").
Kolmannesta luokasta lähtien muistot tahtovat takertua yhteen kuin yhteenliimautuneet kirjan sivut. En todellakaan osaa näin äkkiseltään sanoa, minä vuonna tapahtui mitäkin. Muistan ainoastaan yksittäisiä esityksiä. Olisikohan se ollut kolmosluokalla, kun esitimme todella lapsellisen tip tap -laululeikin. Ykkösluokkalaisten toteuttamana se olisi ollut suloista, mutta kolmosluokkalaisten tekemänä se tuntui ainoastaan todella pateettiselta ja nololta.
Luultavasti se oli neljäs luokka, kun opettajamme sai "mainion" idean pitää joulujuhlan ulkona. Parhaiten mieleen on jäänyt tiernapoikaesitys, jonka kuorossa olin. Kuten aiemmin mainitsin, siitä lähtien tiernapoikien sanat ovat olleet ainakin jossain määrin hallussa. Joulukuvaelmakin taisi ohjelmassa olla, mutta epäilen sen olleen aika mielenkiintoisen näköinen, kun esiintyjillä oli ulkovaatteet päällään ja siihen päälle ehkä tungettu paimenille rätit päähän sun muuta. No, kokemus sekin, eikä ideaa onneksi enää uusittu. Sinä vuonna rakennettiin ensimmäistä kertaa myös eteisaulaan jouluasetelma hahmoineen. Se oli varsin suuri ja oikein hauska.
Mieleeni palailee myös muiden luokkien esityksiä, joita käytävässä omaa vuoroa odotellessa tai jopa katsomossa tuli ihailtua. Viitos- ja kuutosluokkalaisten näytelmät ja sketsit olivat aina hauskimpia. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös ylimpien luokkien tyttöjen tanssiesitys. Ensimmäinen oli mielestäni hyvin kaunis, kaikilla oli mustat vaatteet ja kynttilät kädessä ja sitten he hitaasti kulkivat pimeässä juhlasalissa Ave Marian tahtiin.
Ylimille luokille itse päästyämme tulivat tanssiesitykset meillekin ajankohtaiseksi. Kuudennen luokan jouluesityksessä esitimme Varpunen jouluaamuna ja minä sain pääosan, eli varpusen roolin. Se oli hieno hetki minulle. Kuudennella luokalla esitimme myös minun kirjoittamani näytelmän. Idea oli pitkälti kopioitu ylempien luokkien jonain aiempana vuonna esitettämästä näytelmästä, jossa joulupukki ja joulumuori menivät Tuttu juttuun. Niinpä minä muokkasin ideaa siten, että joulupukki ja joulumuori tapaavat Napakympissä. Palkintomatka suuntautui tietenkin Joulusaarille.

No niin, kylläpä tämä muistelu venyi pitkäksi. Muistellessani näitä toivoisin, että jostain olisi mahdollista saada nähtäväksi videoituja joulujuhlia. Varmasti niitä on kuvattu videolle, sillä erityisesti kolmos- ja nelosluokalla kuvasimme todella paljon videokameralla, ja muistan, kuinka usein katselimme niitä. Oi niitä aikoja, kun oli nuori ja huoleton ja koulunkäynti oli sitä, että askarreltiin ja tehtiin kaikenlaista hauskaa. Eihän se toki aivan sellaista aina tosi ollut, hyvät muistot vain ovat jääneet pintaan.

Olisi hauskaa kuulla muidenkin joulumuistoja. Ehkäpä tänä vuonna hiillostan vanhempiani kertoilemaan, miten he viettivät lapsuuttaan. Olen kuullut tähän mennessä ainoastaa isältäni sen, että hän pikkupoikana kirjoitti joulukortteihin tahallaan "hyvää kusijuhlaa". 

Tästä täytyy ottaa selvää! :)

tiistai 13. joulukuuta 2011

13: Pieniä huolia ja suuria huolia

Huh, yksi tentti ohi! Huomenna toinen ja nyt onkin vuorossa siihen pänttääminen. On tämä hieman mukavampaa, koska ainoan poissaoloni aikaiset diat näyttävät tältä:




 Tarkoittaako tämä, että saan kirjoittaa esseessäni: "Roomalaiset olivat matkiapinoita"? Ehkei. Hauska tapa tämä on oppia, pienet lehtiartikkelit. Huvittavinta luultavasti oli ensimmäisen lehtiartiekkelin loppu, jossa Travellus Chequion selittelyt ilmeisesti ovat melko pitkästyttäviä tämän tokaistessa haastattelun lopuksi: "Stop falling asleep at the back there!"
Luulin, että tämä oli yliopisto eikä ala-aste...

Sama tunne tuli tämän päivän Suomen aatehistorian tentissä, kun neljäs tehtävävaihtoehto olikin hieman erikoisempi. Siinä piti kuvitella, opiskelleensa Turun akatemiassa 1600-luvulla, ja muistella sitä aikaa 20 vuoden kuluttua. Toteutus oli vapaa, esimerkiksi muistelmat, kirje tai sarjakuva. Tämä tehtävä houkutti kyllä kovasti repäisemään valitsemalla muistelmien kertojaksi mieheksi pukeutuneen korkeasäätyisen naisen, joka kuitenkin paljastui pennaaliaikanaan ja joutui siksi jättämään yliopiston. Nainen meni naimisiin, mutta hänen  veljensä edistyi opinnoissaan ja pääsi lopulta professoriksi yliopistoon. Nainen pohtii haikeana, kuinka pitkälle hän olisi voinut päästä.
Jätin kuitenkin repäisemättä, koska en muistanut kaikkea tarpeeksi hyvin, jotta kyhäelmästäni olisi tullut uskottava. Niinpä kirjoitin kaksi tylsääkin tylsempää tavallista esseetä. Nyt jälkikäteen kun miettii, niin luultavasti se nainen olisi lahdattu tai laitettu vankilaan tai vastaavaa. Paitsi toisaalta nainen oli aatelinen, joten isä olisi voinut maksaa avokätisesti ja naittaa sitten tyttären pian. Hmmm. Vieläköhän tämä pitäisi toteuttaa?

Pointtini tässä ideassa oli se, että piti kuvitella käyneensä Turun akatemiaa 1600-luvulla itse. Naiset saivat erikoislupia opiskeluun vasta 1800-luvulla (jos nyt oikein muistan). Siksi tehtävänanto häiritsi minua naisena. Mutta eihän sitä tiedä jos vaikka joku toinen kauniimman sukupuolen edustaja päätti toteuttaa tämänkaltaisen idean.

Ovikello soi äsken. Oven takana seisoi mies, joka antoi minulle luettavaksi päällystetyn paperin, jossa luki hänen olevan kuulovammainen ja että tavaroiden myyminen on hänelle ainoa keino hankkia rahaa. Katsoin häntä hetken hämmästyneenä, mutta pudistin sitten päätäni. En voinut auttaa. Mies näytti pettyneeltä ja sydämeeni koski hänen puolestaan, kun hän nyökkäsi ja kääntyi pois. 
Mutta voiko tuollaiseen luottaa? Yksin asuvana heiveröisenä naisihmisenä (ja todella epäluuloiseksi kasvatettuna) en uskalla luottaa vieraisiin ovikellon rimputtelijoihin. Toinen syy kieltäytymiseeni on, ettei minulla ole oikein rahaa.
Sääliksi kuitenkin käy, jos mies oikeasti tarvitsee rahaa. Kuinka moni oven avaaja hänelle sanookaan ei. Kuinka moni vain mulkaisee tylysti ja vetää oven kiinni hänen nenänsä edestä. Kuulen vielä välillä, kuinka ovia avautuu ja sulkeutuu. 

Tätyy muistaa tätä miestä rukouksin ja pyydän, että tekisitte samoin.

Mietin pitkään, toteutanko heti aamulla mieleeni tulleen suunnitelman tämän päivän blogiin. Tämä tapaus sai mieleni myöntymään. Kuuntelin nimittäin aamulla musiikkia satunnaisella, ja yksi  lauluista oli Juha Tapion Jumala auta. Ajattelin itsekseni, että tätähän minä voin lauleskella itsekseni mukana, koska olen tenttiin menossa. Mutta laulun sanoilla olikin toisenlainen vaikutus minuun. Tajusin, kuinka mitättömän pieni asia yhden tentin läpi pääseminen on siihen hätään verrattuna, jota ihmiset ympäri maata kokevat.
Tämä ei ole suosikkejani Juha Tapion kappaleista, mutta tänä aamuna se kosketti. Niinpä tahdon jakaa nämä sanat tänään tässä.

Laiva on juuttunut aallokkoon
Tuuli ryskyy ruosteeseen
Kannella oottaa viluinen joukko
Rannalta jonkun etsimään
Lähteneen 

Ja ilmoissa itkumuurin yllä
Korppikotkat kaartelee
Ja ilta on itkettävän kaunis
Nyrkit kiveen, uudelleen ja
Uudelleen


Jumala, auta meitä
Auta meitä
Jumala, auta meitä 


Ja kylällä siskot veljiään
Oottaa tiellä iltaisin
Kun niistä sankareita tehdään
Ne ei enää ehdi tulla leikkeihin 

Ja tänään kirkossa luetaan
Nimeltä kaikki kaatuneet
Kellot soivat auringossa
Kellot soivat yllä uoman
Kuivuneen


Jumala, auta meitä
Auta meitä
Jumala, auta meitä


Ja miehet on jääneet tehtaan varjoon
Ne suostuneet ei poistumaan
Kun jälkeen vuosikymmenten työn
Pitäis mennä jonoihin taas
Seisomaan 
 
Ja vesi nousee laitakaupungille
Vie pahviset seinät mukanaan
Joku sanoo ettei tarvi olla
Huolissaan
Se ei oo täällä vielä pitkään aikaan 

Vuoksi sitkeiden äitien
Jotka valvoo yötä hiilenmustaa
Totisten nuorukaisten ja isien
Jotka tekee illat töitä hiljaa 

Vuoksi maata mustanneen veren
Särjettyjen sydänten
Vuoksi toiveistaan luopuneiden
Ja vuoksi sen, ettei ole
Ketään muuta 


Jumala, auta meitä
Auta meitä
Jumala, auta meitä
Auta meitä


maanantai 12. joulukuuta 2011

12: Kiirettä pitää

Se on joulukuun 12. päivä. Kehvatsu, jo puolessa välissä tämä joulunodotus! (En myönnä katsoneeni innoissani Tonttu Toljanteria.)  Monelle yliopisto-opiskelijalle tänään pyörähti käyntiin myös viimeinen puurtamisen viikko. Vielä viimeiset tentit, ja viimein edessä on ansaittu loma. Näin on myös minun laitani. Kaksi tenttiä ja yksi essee on tämän viikon työurakka - ja ensimmäinen tentti on jo huomenna! Siihenpä olen tässä päntännyt siitä lähtien kun kotiin koulusta pääsin. Mukavan tauon tarjosi tosin ystävän vierailu korvapuustituliaisten kera.
Energiataso meinaa silti tipahdella, sillä vapaan loppuviikon seurauksena nukkumaanmenoaika oli taas päässyt venymään pikkutunneille. Niinpä harkitsin tänä aamuna pitkään pinnaamista viimeisiltä luennoilta, mutta sain sentään otettua itseäni niskasta kiinni. Väsymys on silti armoton, etenkin näin illasta. Silti pitäisi vielä jaksaa päntätä. Nyt viime viikon laiskuus alkaa kostautua, kun en loppujen lopuksi jaksanut vaivautua aloittamaan kertailua jo silloin. Tässä sitä sitten ollaan: anomassa Herralta armoa, jotta asiat jollakin kumman tavalla takertuisivat mieleen. Luennoillakin kun usein tuli enemmän keskityttyä elämää suurempien taideteosten luomiseen kuin muistiipanojen kirjoittamiseen.
Mikä on tehty, on tehty, eikä auta itku markkinoilla. Siksi täytyy tehdä se, minkä voi. Taukoja kuitenkin tarvitaan, mutta nekin voi käyttää hyödyksi. Paitsi että niiden aikana voi kirjoittaa blogitekstiä, voi myös etsiä netistä keinoja, joilla muistamista voisi parantaa. Löysinkin kokonaisen BBC:n Brainsmart-nimisen sarjan, jossa annetaan vinkkejä esimerkiksi muistamiseen, stressinhallintaan ja motivaation saamiseen.
Koska tätä blogia lukevissa saattaa olla ihmisiä, jotka ovat samantapaisessa tilanteessa kuin minä, linkitän näistä jaksoista yhden tänne. Motivaation hakeminen oli ensimmäinen vaihtoehtoni, kun koulu ei näin joulun alla tahtoisi kiinnostaa. Kuitenkin pidin stressinhallintaosiosta enemmän, ja lisäksi joulun alla stressiä tahtoo tulla myös esimerkiksi lahjojen suhteen. Niinpä,hyvät lukijat, tässä hieman vinkkejä siihen, kuinka stressiä voi helpottaa.





P.S. Meille naisille erityisen ihana uutinen on, että sokeri tekee hyvää järjenjuoksulle (hiilihydraatit kun ovat niiden polttoainetta), joten tenttiin lukiessa on täysin sallittua hieman herkutella :)

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

11: Taas yksi viikko ohi

Tänään pääni oli melko tyhjä ideoista. Mitä oikein tänään kirjoittaisin blogiin? Sama ilmiö on ollut myös parin viime päivän tekstien kanssa, mikä näkyy myöhäisemmissä julkaisuajoissa. Tänään noudatin yleisintä ohjetta inspiraation hakemiseksi: lähdin ulos kävelylle.
Lenkistäni sukeutui lopulta noin tunnin mittainen kävely. Menin pitkästä aikaa suosikkilenkkipolulleni. Lumi todellakin muuttaa maisemaa melkoisesti. Viimeksi siellä käydessäni ei ensilumikaan ollut vielä tullut. Kaikki oli terävää ja kovaa ja märkää ja lakastunutta. Entäpä nyt? Tänään lumi on tunkeutunut kaikkialle, minne vain kyken. Se oli tehnyt kaikesta pyöreää ja pehmeää. Talot näyttivät ihanan kodikkailta alkavan hämärän ja lumivaipan keskellä. Nekin olivat tavallaan hautautuneet lumeen. Ja lisää vain tuli taivaan täydeltä.
Pääsin myös viimein toteuttamaan aikaisemmin kaipailemani metsäpoluilla harhailun, kun päätin vielä tehdä pienen koukkauksen reitiltäni. Kyllä se tuntuikin aivan kuin toiselta maailmalta. Kun viimein olin jo lähestulkoon taloni pihassa, huomasin, kuinka korkeita auratut lumivuoret jo olivat. Aiemminkin olin jo nähnyt, kuinka lapset leikkivät niiden päällä riemusta kiljuen. Pihassakin huomasi lumen kaikkialle tunkevan vaikutuksen: pyörätkin olivat aivan sen peitossa. Omankin pyöräni kori oli lunta täynnä. Pitäisi varmaan viedä se pyörävarastoon ennen kuin se aivan kerrassaan katoaa lumivaippaan.
Lenkkini oli muuten mukava, mutta satuin laittamaan jalkaani kengät, joita olen aiemmin käyttänyt vain leudommalla kelillä. Niinpä ne villasukkien kanssa hiersivät melkoisesti. Viimeisen puolen tunnin aikana varsinkin eteneminen alkoi olla jo aika tuskaista. No, vahingosta viisastuu. Enpä taida enää käyttää niitä kenkiä talvella. 
Vaikka pidänkin Oulusta, mieleni on alkanut yhä useimmin palata kotiseudulleni maaseudun rauhaan. En pidä katuvalojen aiheuttamasta punertavasta kajosta taivaalla, vaan kaipaan puhdasta sinistä hämärää. Kävelylläni näin ohi ajavan auton, jolla oli peräkärryssään joulukuusi. Kuinka aloinkaan kaivata joulukuusen tuoksua pirtissä! 
Viikko vielä täällä ja sitten on aika lähteä kotiin joulun viettoon. Olen jo aiemmin päätynyt siihen, että oli lahjoja tai ei, tai hienoja koristeita sun muuta, oikean joulun tekee läheisten kanssa yhdessä oleminen. Ajatus yksin vietetystä joulusta tuntuu kalsealta. 
Ensi viikko menee kyllä varmasti nopeasti viimeisten koulutöiden kanssa ahertaen. Toivon mukaan lahjatkin saisi ensi viikolla viimein hankittua ja paketoitua.

Tässä pieni sarjakuva kolmannen adventin kunniaksi.


lauantai 10. joulukuuta 2011

10: Taidetta, mietteitä ja opiskelua

Huh, nyt saa viimein hieman lepoa ees taas juoksentelusta, mutta toisaalta tämä päivä on kulunut taas kotiin linnoittautuessa. Kouluhommat eivät erityisemmin kiinnosta, mutta pakko niitä on ollut tehdä, tyydyttävällä menestyksellä. Olen aivan liikaa päästänyt itseni valumaan lomatunnelmiin! Onneksi on enää jäljellä vain pari hassua tenttiä ja yksi essee. Sekin tuntuu ylivoimaiselta. Mistä saada motivaatiota?

Viimetipasta? Luultavasti.

Ajatusten myllerrys ja mielialojen vaihtelut ovat sentään rauhoittuneet, kiitos eilisen. Hyvä ja rauhallinen mieli auttaa jo paljon. Tänä aamuna heräsin ymmärtämään, miten sekaisin oikeastaan tällä viikolla olen ollut. Siitä mieleni johtui pohtimaan, olisiko elämäni juuri sellaista, jos en olisi uskossa. Värähdin ajatuksesta ja lähetin ajatuksissani vuolaan kiitosvyöryn yläkertaan.
Joskus sitä alkaa pitämään sisällään asuvaa rauhaa itsestäänselvyytenä. Vähän niin kuin tuhlaajapoikavertauksen vanhempi veli. Samalla lailla olen itsekin saattanut toisinaan murjottaa ja valittaa, miksi minulle ei tapahdu yhtikäs mitään ja miksi minun elämäni kulkee tätä samaa vanhaa rataa, jonka varrelta tunnen joka ikisen kuopan ja nyppylän. Mutta Jumala vastaa: "Tyttäreni, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun on sinun." Kuinka sokeita me olemmekaan joskus näkemään, kuinka paljon meille on annettu lahjana!

Minulla ei ollut tämän päivän blogimerkinnälle mitään erityisempää ideaa. Ajattelin kuitenkin, että voisin laittaa iloksenne joitakin nappailemiani kuvia, joiden julkaisulle ei ole vielä löytynyt sopivaa väliä. Hmmm. Kunhan ensin löytäisin kamerani! Minneköhän olen senkin taas kerran ehtinyt lykätä? Koko kämppä on niin täynnä roinaa, että luulisi puolet ajastani menevän siihen kun etsin tavaroitani! (Onneksi asia ei tietääkseni ole niin.) Ja kappas, hetken etsiskelyn jälkeen kamera löytyy - aivan tietokoneen vierestä. Kuinka tyypillistä.


Ensimmäiset kaksi kuvaa ovat perinteisiä "taidekuvia" jouluvaloista. Erityisesti pidän ensimmäisestä,  pyöreä kuvio on hauska. Toinen kuva ei ole niin hyvälaatuinen kuin toivoisin.


Kutsun tätä kuvaa nimellä "pullon henki".

Pimeän tultua on hienon näköistä, mutta kuvat eivät tahdo onnistua huonolla kameralla (tai sitten en vain osaa käyttää sitä). Tämä oli kuitenkin mielestäni epäselvyydessään hauska.

Kun lumi viimein tuli, oli heti ensimmäisenä päivänä rakennettu talomme pihalle lumiukko. Se ilahdutti minua suuresti, sillä sehän aivan kuin vilkuttaa! En ole varma, onko ukko vielä pystyssä. Pitäisi muistaa tarkistaa seuraavalla kerralla.



Tänään ikkunaan oli jäätynyt eilen sataneen lumisohjon jäänteet. Se oli hauskan näköistä, ja mielestäni muutaman taidekuvan arvoinen. Nyt näky on jo sulanut pois. Huomaa joulukoristeen viritelmä. Entinen naru katkesi, eikä uutta ollut, ja ainoa käytettäväksi soveltuva korvike oli tietokonelaukun hihna. Ei esteettisesti paras vaihtoehto, mutta tyhjää parempi kuitenkin. Opiskelijaratkaisu.
Ulkona alkaa olla jo mukavasti lunta. Viimeisetkin ruohontupsut ja heinänkorret alkavat peittyä.